Santa Ana sai minut haluamaan, että aikaa olisi loputtomasti eikä tarvitsisi lähteä eteenpäin ehtiäkseen ostetulle lennolle. Olen tyytyväinen, että en monen muun juttelemani tyypin tavoin jättänyt El Salvadoria väliin. Ainakaan minun tielleni ei osunut kuolemaa ja uhkaavia tilanteita, vaan tavallisia ihmisiä. Toki sitä mitä todennäköisimmin voi kohdata väärillä seuduilla väärään aikaan, mutta mun muistoksi jää ainakin yksi parhaista maista tällä reissulla – etenkin ruokana pupusat!
Kun pääsin San Salvadorin bussista Santa Anan linja-autoasemalle, en tajunnut jäädä pois vaan menin kyydissä pari pysäkkiä liian pitkälle. Käppäilin takaisinpäin löytääkseni jonkun bussin, jolla pääsisin rinkan kanssa helpommalla noin kolmen kilometrin päässä varatulle Pool House Hostellille ($10/yö). Ensimmäisenä hyppäsin summamutikassa väärään bussiin, ja kun tajusin meneväni päinvastaiseen suuntaan hyppäsin ulos ja vaihdoin tien toisella puolella toiseen. Toinen arvaus vei lähemmäs, ja löysin hostellini. Vaikka bussien 0,20 sentin lipulla olisi raaskinut ajella useamminkin harhaan.
Pool Housessa minut otti vastaan kanadalainen Jessica, joka piti pientä kahdeksan hengen kodinomaista hostellia paikallisen muusikkomiehensä Julion kanssa. Ensivaikutelma oli kovin ystävällinen, ja jo puolen tunnin päästä lähdin viiden muun majoittujan kanssa syömään La Libertadin keskusaukiolle katukojuruokaa. Mukana oli etelä-afrikkalainen Olivia, kanadalainen Lucas, ranskalainen Omri, amerikkalaiset Mark ja Chris sekä saksalainen Kris. Ehkä ensimmäinen kerta reissatessani, että onnistun pääsemään sisään johonkin hostellituttavuuksiin, uskomatonta. Normaalein asia muille, mutta en tiedä millainen yrmeä epäviehättävyys musta paistaa läpi, että harvoin edes kukaan puhuu moita enempää.
Etsiessäni kasvisruokaa hukkasin muut, ja lopulta sain yhden tytön tekemään patongin ilman lihaa ja kanaa. Söin sen puistossa ja lähdin käppäilemään päämäärättömästi kaupungin kaduille.
Löysin turisti-infon, josta selvitin postin sijainnin saadakseni pari korttia lähtemään matkaan. Käppäilin sinne, ja korttien lähetys olikin melko virallista puuhaa. Sain käsin kirjoitetun kuitin leimalla lähetyksestäni “Finlandiaan”. Takaisin tullessani harhauduin söpön ikäiseni tytön korukauppaan, josta ostin hattaramaisen kaulakorun, jonka ketjua tyttö myös pidensi harmiteltuani sen lyhyyttä.
Maleksittuani hyvän aikaa ja kokiessani jonkinlaisen suunkuivumisennätyksen lähdin takaisin hostellille, jossa yritin selvitellä miten ja millä vaihdoilla pääsisin busseilla perjantaina Guatemalaan. Kun muut palasivat jalkapallomatsista takaisin mukanaan kaksi pulloa ron de caña -rommia, menin heidän kanssaan pelaamaan ensin durakkia korteilla, jonka jälkeen kahta eri juomapeliä. Kävimme maailman ihanimmassa La Ceiba -pupuseriassa syömässä yhdessä, missä sai valita sisäänleivotut täytteet laajalta listalta. Otin juustoa, paputahnaa ja yhden valkosipulilla. Pöydässä hiilihydraattirasvalettuleipäsen päälle kauhottiin vielä pikkelöityjä kasviksia – superhyvää! Kokkaavien naisten saumatonta ja uskomattoman nopeaa tiimityötä oli hurmiollista katsoa, ja he suostuivat myös kuvattavakseni.
Hostellilla pelasimme vielä yhden King’s cup -juomapelin, jonka voitin tai hävisin, riippuen katsantokannasta: tehtävä oli juoda keskelle lasiin pelin aikana kertyneet juomat. Muut kävivät minialtaassa vielä uimassa, mutta puoli yhdeltätoista tuhisin jo.
Torstaina lähdin aamukahdeksalta bussiseikkailulle Santa Anan tulivuoren ympärillä oleviin kyliin pitkin mäkisiä ja korkeuseroisia pikkuteitä. Ruta de las Floresina tunnettu tienpätkä oli Jessican mukaan raskas yrittää läpi paikallisbusseilla, mutta päätin lähteä matkaan ilman mitään pakottavaa suorituspainetta oikeastaan mistään: jos en päätyisi mihinkään, ainakin näkisin maisemia ikkunoista.
Päivän ensimmäinen bussimatka hostellilta ”linja-autoasemalle”, eli valtavan pienien myyntikojumeren keskellä olevalle hiekkaisella joutomaalle ja sieltä Ahuachapaniin vei noin puolitoista tuntia. Ahuachapanissa söin aamiaiseksi Ban Banissa ainoaa kasvisruokaa, sienijuustolettua. Vain maku puuttui! Sen jälkeen etsin 249-bussin pysäkin kohti Atacóa, jonne meni alle puoli tuntia. Sympaattinen kylä koostui seinämaalauksista, irtokoirista ja tortillanmyyjistä. Käppäilin läpi katuja viileässä ilmassa korkealla, kunnes jatkoin Apaneckiin.
Apaneckissa maisemaa hallitsi kahvipensaita kasvava kukkula kylän laidalla. Kävelin “näköalapaikalle”, josta päädyin metsän läpi jonkun hämmästyneen perheen pihalle. Yritin löytää kasvisruokaa, muutamassa paikassa tuntui että surkea espanjani sai sanomaan ennen ensinmäistä sanaakaan ettei onnistu. Kolmannessa paikassa lempeäsilmäinen kokki teki spesiaalin salaattiriisi-annoksen, jolla ei lähtenyt nälkä mutta yrityksestä kiitosta kyllä.
Apaneckasta päätin kävellä kartassa näkyvää metsän läpi kulkevaa polkua takaisin isolle tielle, josta ajattelin löytäväni bussin edelleen Jyahuaan. Pelästytin matkalla pari farmaria ilmestymällä outona ulkomaaneliönä keskelle heidän kulkureittiään.
Löydettyäni tien Jyahuaan käppäilin taas ympäriinsä ja ostin torilta tarvikkeita aamiaista varten. Neljältä lähti viimeinen bussi takaisin kohti Santa Anaa, joka kulki tulivuoren laitamia aivan liian kovaa vauhtia nähden tien kapeuteen ja mutkaisuuteen. Maisemista puolet meni ohi nukkuessani pää rintaa vasten tempoillen. Santa Anassa alkoi sataa, joten otin bussin takaisin hostellille, johon muut päivän tulivuoren kapuamisretkeltään saapuivat vähän myöhemmin. Menimme syömään samaan pupuseriaan, kävin suihkussa ja aloin valmistautua aamun puoli viiden herätykseen kohti Guatemalan Lago Atitlánia.
Leave a Reply