Sigiriyan aamu oli rauhallinen, ja koska tarjolla oli taas pikakahvia, nautin siitä pitkän kaavan mukaan. Lion Lodgen pienikokoinen herrasmies, jota en koskaan tavannut ilman hymyä joka riitti korvasta korvaan, suositteli ystävänsä paikkaa Uppuvelissa majoitukseen. Lähetin heille sähköpostia vapaista huoneista, mutta en ehtinyt jäädä odottelemaan vastausta. Otin tuktukin Inamatuwan risteykseen, jonka bussi Trincomaleen ohittaisi. Matkalla näin jonkinnäköisen pitkän matkan juoksukisan letkan, jonka ehkä kahdella osallistujalla oli juoksulenkkarit jalassaan, muut vetelivät paljain jaloin. Ainuttakaan urheiluvaatetta en nähnyt. Olen täällä kyllä nähnyt sellaisia elefantinjalkoja ja parkkiintuneita kantapäitä, että en usko, että vaikka juoksukisa olisi suoritettu tulisilla hiilillä olisin nähnyt kenkiä jalassa.
Puolen tunnin odottelun jälkeen oikea bussi saapui, ja kuten arvata saattaa, täynnä viimeistä senttiä myöten. Rinkan kanssa mateluvauhtiin asti pysähtyneeseen oviin asti täynnä olevaan srilankalaisbussiin oli todella epämiellyttävä kokemus. Minut ja rinkka murhattiin katseella niin monta kertaa etten enää edes uskaltanut katsoa ketään silmiin. Rinkkaa en kuitenkaan majtunut ottamaan pois selästä, mutta en myöskään liikkumaan eteen tai taakse. Lopulta kun minua oli vihaisesti tuupittu käytävällä ja ovensuussa (bussi oli jo liikkunut tässä vaiheessa pitkän matkaa) riittämiin, jonkun miehen sydän heltyi ja hän ilmoitti siirtävänsä seuraavalla pysähdyksellä rinkkani taakse tavaralootaan. Sen jälkeen reilun kolmen tunnin matkalla uskalsin jo hengittää.
Trincomalee on isompi kaupunki, jota olin ensin ajatellut saapuessa jäädä tutkimaan. Itse Määränpääni Uppuveli olisi rantakylä noin kuuden kilometrin päässä, ja siitä eteenpäin rantaviiva melkein jatkuisi maan pohjoiskärkeen saakka. Jostain syystä olen aina aivan rikki bussimatkojen jälkeen, ja niin nytkin, kylkiäisenä vielä pätsiolotilat eikä mitään paikkaa mihin jättää rinkka säilöön. Ylipäätään minkäänlaista virallista lipunmyyntikoskaa, infotiskiä tai muuta liikennevälineiden työntekijää en ole tavannut kuin pääkaupungissa. Kävin vain syömässä kalariisicurrya ja etsin bussin Uppuveliin.
Suositeltu yöpaikka Alex Rooms löytyi melko kivuttomasti, ja he osasivatkin odottaa minua. Lion Lodgen mies oli soittanut heille “huivipäisestä suomalaismadamesta” jonka oli vienyt Trincomaleen bussiin, ja paikan omistaja oli käynyt minua Trincomaleen bussiasemalla jo neljä kertaa vastassakin tuktukillaan etsimässä. Luultavasti jos olisimme kohdanneet asemalla, olisin kyynisyyttäni kyllä jättänyt kyselijän oman onnensa nojaan vakuuttelemaan itsekseen olevansa minua hakemassa jonkun puhelinsoiton perusteella ja kävellyt tieheni. Hävetti, mutta mistä olisin voinut tietää, että kaikki järjestelyt oli tehty puolestani tietämättäni. Jälleen hyvä muistutus kyynistymisen vähentämisestä.
Kahden hengen huone maksoi 2000 rupiaa ja otin sen, vaikka 1500 olisi saanut jaetun kylpyhuoneen kanssa pikkuhuonesängyn päätalosta. Suihkun jälkeen vuokrasin pyörän perheen pojalta, ja sainkin alleni jonkinlaisen vaihteellisen megamaastopyörän. Kunnollisin tällä reissulla vastaan tullut fillari oli huonoin ajaa, ja lähdöstä muodostuikin varsinainen härdelli, kun penkin nostamispyyntöä tuli suorittamaan kaikki vauvasta vaariin – yksi haki työkaluja, toinen piti niitä kädessään, yksi väänsi, yksi tuki, kaksi tuijotti, kolmas vaan neuvoi ja niin edelleen. Kun lopulta pääsin lähtemään, hylkäsin ajatuksen pyöräillä eteenpäin rantaraittia Nilaveliin seuraavaan kylään, ja ajattelin valita lyhyemmän reitin eli lähteä takaisin Trincomaleen tutkimaan sitä tarkemmin.
Aloin kokea reissuväsymystä ja jatkuvaa huutomerkkinä olon hermostuneisuutta. Olisin hetkeksi halunnut taas kaivautua johonkin vilinään tai poteroon, jossa en edusta jotakin niin kummallista, että hikinaamaisena ja renttuisenakin joku pyytää päästä joko Facebook-kaverikseni tai edes samaan kuvaan, tuijottaa ilmeettömänä, nauraa päin naamaa, tarjoaa kyytiä, tervehtii tervehtimistään tai vain pysähtyy toljottamaan hymyillen tai murhaavasti. Kadunpätkällä kymmeneen kertaan läpikäyty iloisen hymyilevä small talk ei enää sille päivälle luonnistunut ihan luonnollisella ilolla. Kuitenkaan en haluasi olla tyly kenellekkään, sillä vaikka minä olen kuullut samat jutut tuhanteen kertaan niin samalla huomaan, miten vilpittömän tärkeää monelle on että pidän maasta ja kerron siitä hyvää kotimaassanikin, jotta he saavat lisää matkaajia.
Ostin jäätelöä, hedelmiä ja kokista, kävin vanhalla linnoituksella ja parilla hindutemppelillä. Mitä pohjoisemmaksi olen tullut, sitä enemmän ovat buddhan kuvat vaihtuneet hindutemppeleihin. Toisessa oli menossa jokin juhla, josta lähti krishna-kulkue alas kaupunkiin. Oli noloa, kun en tiennyt teenkö jonkin järkyttävän loukkauksen ohittaessani kulkueen pyörälläni.
Uppuvelissa kävin vielä pimenevässä illassa kastautumassa meressä ja suihkussa. Join pari iltaolutta ja söin kotthua, pääsin pitkästä aikaa toimivaan wifiin. Matkalla kävim kyselemässä snorklausretkistä läheiselle Pigeon Islandin kansallispuistosaarelle, mutta läheisimmän firman tiedossa ei ollut lähtevää ryhmää, johon olisin voinut liittyä. Yksin lysti olisi veneenvuokraamisineen ollut liian kallista, sillä saarelle pitää maksaa jo yksinään melkein 2000 rupian pääsymaksu. Vaikka täällä muuten on edullista reissata, jos haluaa ulkomaalaisena osallistua mihinkään nähtävyyksiin tai retkiin, saa kyllä pulittaa pitkän pennin.
Palatessani kotiin sukellusfirman kopin ohi he juoksivat minut kuitenkin kiinni, ja kertoivat löytäneensä neljä tyyppiä, jotka olisivat kiinnostuneita snorklaamaan lähdöstä huomenna. Voisin sittenkin päästä matkaan mukaan. Huraa olé olé!
Leave a Reply