Gallen kautta keittiön nurkkaan ayuerveda-hierottavaksi Mirissassa

Aamun tunnelmat rinkka selässä tepsutellen juna-asemalle kävellen olivat, no, sanalla sanoen, hemmetin hienot. Aurinko alkoi polttaa silmiä ja kovuudessaan osua silmiin, ympärillä naiset värikkäissä kietaisukankaissaan, joogi-miehet hameissaan ja pukumiehet särmissä kenkäplankeissa ja virheettömissä kauluspaidoissa. Tööttööttöööt, kriik, klipklap, groomgroom, mölinä ja meteli kaikkialla. Mietin eilen lukemaani osuvaa ja ihan ajatuksia herättävääkin kirjaa joutilaasta matkustamisesta (vähän liiankin sopivasti ja alleviivaten), minkä sanoma painottaa matkustamisen liikettä päämärän ja siirtymisen sijaan. Nykyinen matkustuskäsite pitää liian usein sisällään rutiinin, jossa siirrytään hetkeksi pois kotoa toiseen samankaltaiseen tilaan tekemään samoja asioita kuin kotona ymmärtämättä fyysistä, henkistä ja kulttuurillista etäisyyttä ja siirtymää, koska se tapahtuu niin nopeasti ja liikettä hahmottamatta universaalissa lentokenttäympäristössä ja keinotekoisissa hauskanpitämisen ja rentoutumisten paineissa. Jatkoin ajatusta vielä siihen, kuinka suunniteltu mukavuus ja tyytyväisyys eivät vie matkalla mihinkään eteenpäin, vaan siirtää sen saman olotilan kuin kotona vain toiseen ympäristöön, jolloin kotiin palaa lähonnä keinotodellisuudessa käynyt, muuttumaton tai johonkin suuntaan kasvanut tai oivaltanut ihminen, joka on turruttanut olonsa sijaistoimintoihin, jotka ovat ehkä hetkellisesti poistaneetkin ahdistusta. Enkä sano nimenomaan olevani töstä poikkeava, vaan nimenomaan ehkä pelkästään dilemman tiedostava. No, ehkä tästä ajatuksesta on vaikea saada kaikessa naiviudessaan kiinni, mutta olo oli mainio.

Kakkosluokan 180 rupiaa (n. 1,30e) maksanut junamatka oli hyvä vaihtoehto: rata kulki merenviertä, pysähtyi länsirannikon rantakylissä, kaikkialla oli virheää, sinistä, valkoista kalkkia, puurakennelmia, lehmiä, puuveneitä. Sain istumapaikankin, ja vastapäinen mies nosti rinkan hattuhyllylle (tosin epäilen, että ei ystävälisyyttään, vaan silkasta ketutuksesta tunkea 65 litran jalkojensa juuriin). En tiennyt monelta junan piti olla perillä, mutta hyvin tyhmä oivallus oli sekin yksinkertainen asia, että sillä ei olisi mitään merkitystä. Ehtisin kuitenkin perille jossain vaiheessa.

Olin varannut eilen seuraavat kaksi yötä Mirissan rantakylästä Sun Bird Eco Loungesta (1 hengen huone kahdeksi yöksi moskiittoverkolla ja tuulettimella 24e), mutta halusin pysähtyä matkalla Galleen. Suurin osa sen rakennuksista on peräisin ensin portugalilaisilta, mutta vielä vahvemmin seuraavilta hollantilaishallitsiljoilta. Vanhaa kaupunkia ympäröi vahva muuri, jonka reunuksilöa voi kiertää koko kaupunginosan. Muurit myös pelastivat tai säästivät pitkälti vanhan osan vuoden 2004 tsunamissa. Uusi puoli tuhoutui pahoin, mutta on jo jälleenrakennettukin.

Gallen juna-asemalla muutaman liian ystävälliseltä vaikuttaneen satunnaisen avuntarjoajan jälkeen ymmärsin, että ilmeisesti rinkansäilytys oli mahdollista asemalla jonkinlaiseen pakettitoimiston varastoa toimittavan salin yhteydessä. Huone oli täynnä erilaisia riisisäkkejä, nyssäköitä ja laatikkoja, niiden keskellä läpeensä pölyyntynyt antiikkinen pöytä, jonka ääressä mies kirjaamassa asioita kuulakärkikynällä isoihin tilikirjaa muistuttaviin sarakevihkosiin. Minulle todisteeksi rinkan jättämisestä repäistiin vessapaperia muostuttavasta paperista kulma, johon ympyröitiin numero yksi. Pidin aivan täysin mahdollisena tätä viimeisenä hetkenäni nähdä Halti-kaveriani, mutta en myöskään pitänyt mahdollisena sen kanssa kaupungilla kiertämistä. 50 rupiaa, jotenkin muka nokkelasti todistusaineistoksi valokuvaamani rinkka nököttämässä yksinäisenä nurkassa ja sinne jäi.

Kaupunki oli Colombon jälkeen rauhallinen kokemus. Vanha osa muistutti kolonian ajan Euroopasta jostakin 1600-luvulta. Kirkkoja, pieniä kävelykatuja, muslimoskeijoita, vain vähän liikennettä, rauhallisia tallustelijoita ja paljon koululaisryhmiä jonkinlaisissa luokkaretkeä muistuttavissa ryhmissä. Käppäilin muureilla ja niiden viereisillä kaduilla, ja muutamaan kertaan jonkin ryhmien tytöt huudahtelivat vastaantullessaan oh my god ja näpsivät kuvia. Josko se ei saanut vielä oloani epämukavaksi sirkuseläimeksi (tosin tyttöjen kikattelu ja aidon hyväntuulinen ujo ihmettely lähinnä hymyilytti), oli parin seuraavan porukan kanssa jo tilanne, jossa minua kinuttiin yhteiskuvaan sekä opettajien että tyttöjen kanssa, pitkän please please please -litanian saattelemana. En toivo päätyväni hikipäissäni hölmistynyt hymy kasvoillani kovinkaan monen koulun seinälle. Aika ristiriitaisia tunteita herättää, että länsimaalaisen valko/punanahkaisen kanssa itsensä kuvauttaminen on jonkinlainen meriitti. Toisaalta se toi avoimella tavalla esiin molemminpuolisen ihmettelyn, joka ehkä naivisti ajateltuna voisi jossain vaiheessa jopa kehittyä tai jalostua ennakkoluulottomuudeksi. Mutta tietynlainen status-erojen ja tietynlaisten arvokuilujen edessä on aika ristiriitaisin tunnelmin.

Kujilla ja muureilla maleskelussa tunsin pitkästä aikaa hiukan rauhallisuutta. Yksin matkustaessa on harmillista, kuinka ei voi jakaa näkemäänsä tai muistoja kenenkään kanssa, vaikka itsenäisyys ei muuten olisi ongelma. Mikään valokuva tai kerrottu ei kuitenkaan tekisi siitä yhteistä kokemusta. Vaikka mieli oli äärimmäisen hyvä, olisin (300 rupian ryöstöhintaisen).jääkahvini vastapäätä kyllä mielihyvin ottanut Tomin istumaan Pedlars Inniin ihailemaan juuri nähtyä turkoosinkirkasta merta. Kirjaa mielummin Punto Cafen teriyaki-kalankin olisi voinut syödä jossakin seurassa. Silti. On vaan hyvä olla just nyt.

Nähtyäni mielestäni tarpeeksi ja tuntiessani niskan polttavan alustavan palamisen merkiksi lähdin takaisin uudelle puolelle, jossa kävin etsimässä päkiöihin Compeedeja, mutta ymmärrys muusta kuin tavallisesta laastarista ei ollut molemminpuolinen. Olin soittanut majapaikkaani etukäteen ja varmistanut tuloni kysyen, olisiko juna-tai bussiasemalta pitkä matka kävellä paikkaan, mutta keskustelusta ei tullut mitään. Ymmärsin, että juna-asemalta pitäisi ottaa tuktuk, ja bussi Matarasta maksaisi 25 rupiaa. Yritin selittää olevani Gallessa ja yrittäväni löytää Mirissaan tulevan junan tau bussin, mutta en osannut selittää sitä niin, että olisimme päässeet yhteisymmärykseen.

Uudella puolella kävin vielä ruokakaupassa (Mirissassa ei lukemani mukaan ollut kauppoja) ostamassa hedelmiä, karkkia, pähkinöitä ja yhden (!) paikallisen oluen illaksi, jos ehtisin vielä katsomaan rannalle merta. Olut olisi reissuni ensimmäinen! Ja tämäkin myytiin erillisen tiskin takaa jääkaapista kovempien viinojen tapaan.

Olin juna-asemalla niin, että seuraava juna Mirissaan menisi 20 minuutin päästä. Rinkkani löytyi tismalleen paikaltaan, näytin saamani repäisykulman ja hain sen pois häpeämästä. Juna-aseman kyykkyvessan ajaksi pyysin niin sydämellisen näköisten ranskalaiseläkeläisten katsovan rinkkani perään että päätin, että jos he sen veisivät, tapahtuisi maailmassa pian suurempiakin pahuuksia. Vielä ennen junan tuloa soi puhelin, jossa soitti Sun Birdin isäntä kysellen olenko Mirissassa. Ytitin taas selittää olevani Gallessa odottaa junaa, ja jotenkin saimme lopetettua puhelun.

Junassa luin niin innokkaasti, että havahduin yhdellä pikkupysäkillä siihen, että kellon mukaan paikka olisi Mirissa. Toisella puolella näkyi pelto, toisella metsä. Kysymällä selvisi, että pitäisi jäädä nyt heti ulos, joka aiheutti järkyttävän paniikin. Rinkka oli ovien vieressä säilytystilassa, eikä juna tosiaan ollut missään aseman kohdalla, vaan ovella tajusin että minun täytyisi kiivetä tikkaita alas raiteille. Sitten liikkui jo junakin, ja ehkä parahdin niin hätääntyneesti, että joku mies tuli nostamaan rinkkaani alas ja kehoitti useampaan otteeseen rauhallisuuteen ja varovaisuuteen. Tuntui tyhmältä.

Asemalta otin 450 rupian tuktukin majoitukselle, jonka kuski soitteli eri paikkoihin selvittääkseen, missä ihmeessä Sun Bird Eco sijaitsi. Tunnin juna maksoi 30 rupiaa, mutta tähän hätään ei ollut busseja ja matkaa useita kilometrejä – eikä kyse edes ollut huijaushinnasta taksikyydillä.

Perillä odotti isäntä nimeltä Sarath, jonka kotitalosta olin ilmeisesti varannut huoneen. Minut istutettiin pienen pöydän ääreen, ja sisääntulo alkoi olla yhä hämmentävämpää, kun jostakin hän haki kameran ja alkoi räpsiä kuvia. Räpsiminen lienee tosin väärä termi, sillä Sarath neuvoi minua hymyilemään peukku pystyssä istuessani vaimon tuoman teekuppi kädessäni. Muita otoksia otettiin useita. Esiteltäväksi haettiin myös poika ja suloinen tytär, jonka piti myös ottaa meistä yhteiskuvia. Puolen tunnin kuluttua olin katsonut yksitellen noin 50 kappaletta eläköityneen Sarathin armeijauran aikaisia kuvia erilaisista miesryhmistä poseeramassa univormuissaan, nähnyt kuva-albumit joihin hän oli kehittänyt kaikkien vieraidensa valokuvat, olin tajuamattani tai osaamatta kieltäytyä varannut Sarathilta jonkinlaisen full body -hieronnan särmästä ruutuvihosta (johon Sarath vielä lähes kimpaantuen ohjeisti kirjoittamaan selkeällä käsialalla, ei sotkien tai sutaisten), minulle oli melkein merkattu ylös meditaatio aamukuudeksi ja vaimon kanssa illallisen kokkaaminen ja siinä ohessa olin nähnyt useita kertoja kalenterin, joihin Sarath oli kirjoittanut nimeni selkeällä käsialalla tämän päivän kohdalle. Kaikki tämä tapahtui minun istuen pienen pöydän ääressä, jonka ympäri Sarath kiersi, Sarathin hätääntynyttä englanninkielistä selitystä ja kertomusta kuunnellen mutta siitä juurikaan mitään ymmärtämättä. Tilanne alkoi olla kiusallinen, jossa kohtaa kirosin suomalaisen arkuuteni. Mies selvästi yritti kaikkensa, että olisin tyytyväinen ja ennenkaikkea kertoisin kaikille hänen paikastaan korostaen useita kertoja, kuinka olen nyt osa hänen perhettään, en vieras. tilanne ollut pelottavalla tavalla tukala, vaan lähinnä.. No, kiusallinen.

Kello alkoi olla lähemmäs seitsemää, kun minun oli pakko päästä hetkeksi rauhaan ja vetosi. Suihkuun ja uimaan lähtemiseen. Kävin suihkussa heidän siistissä, mutta selvästi ihan omassakin käytössä olevassa kylppärissään. Huoneessani oli pinkki moskiittoverkko ja parisänky ja pieni tila, jossa mahtui seisomaan. Olin hyvin huvittunut tarkastaessani tässä vaiheessa netistä paikan kuvauksen, joka ei ehkä ollut ihan linjassa todellisuuden kanssa. Mutta kokemuksiahan tässä oltiin hakemassakin!

Suihkun jälkeen Sarath koputti jo ovelle, ja hän oli jo vaihtanut juhlapaitaan, koska aikoi lähteä kierrättämään minut tuktukillaan kylän ympäri esitellen sen. Koko ajan piti miettiä, mihin aikaan hieronta tapahtuisi, joten en kehdannut muuta kuin sanoa, että tehdään se hieronta vaikka sitten nyt ennen kuin lähden ulos, koska en halunnut että käy niin että mies odottaa minua yöllä saapumiseeni saakka hierontavalmiudessa. No, valmistelut veisivät kuulemma kymmenen minuuttia, joten ehdin pukea päälleni.

Minut ohjattiin pieneen huoneeseen, jonka seinällä oli taulu hieronta-asennoista, pöytä, tuoli ja toisessa nurkassa keittiö: hella, vateja, kippoja ja allas. Noin seitsemänkymmentäluvulta peräisin oleva hierontalaite oli laitettu seinään ja erilaisia öljypulloja oli pöydillä. Taas otettiin kuvia monenlaisilla eri ilmeillä, ja tytär kutsuttiin ottamaan yhteiskuvia hierontapöydän äärellä. Ensin minun piti sytyttää kynttilä, ja kantaa se toiselta pöydältä toiselle baananinlehden päällä. Sitten “meditoimme”, eli seisoimme vastakkain noin puoli minuuttia silmät kiinni (mikä oli hassua, sillä mies oli minua noin kainaloihin asti pitkä). Koko ajan minulla oli vaikeuksia ymmärtää Sarathin hengästyneen hätäistä puhetta. Onneksi tässä kohtaa laitettiin soimaan perinteinen intiamusiikki, ja istuin tuoliin. Suihkusta käynnistä ei juuri ollut hyötyä, sillä päähäni valeltiin erilaisia öljyjä, sitä hierottiin ja hiuksia heilauteltiin puolelta toiselle. Hiuksetkin kammattiin, ja yritin purra hammasta etten naurahtaisi, jotain niin koomisen hienoa hetkessä oli. Naama käytiin läpi useampaan otteeseen.

Sitten piti siirtyä hierontapöydälle ja riisutua, jossa kohtaa aloin olla häveliään epäileväinen. Pöydän päälle hän levitti muovisen pöytäliinan. Menin makaamaan mahalleni, ja päätin huutaa tytärtä avuksi, jos jotain epäilyttävää tapahtuisi. Rauhoittavaa oli se, että kuulin kuitenkin välillä vaimon äänet suljetun oven takaa. Öljyjä siveltiin useampaan kertaan erilaisia (Sarath kutsui niitä lääkkeiksi), samoin  lämmintä kynttilän talia baanaanlehdellä levittäen. Poikkeuksellisesti hän oli hiljaa koko ajan, lähes seremonialta tai jonkinlaiselta rituaalilta vaikuttavan toimituksen ajan. Ayuerveda-hieronta oli miellyttävää, mutta rentoutumiseni oli vaikeaa tietämättä yhtään mitä odottaa. Koko selkä, kädet ja jalat jalkapohjineen käytiin läpi, mietin että jossa pakaroihin kosketaan, pyydän jättämään sen väliin. Mies oli kuitenkin koko ajan niin virallinen ja niin tosissaan ilmaan minkäänlaista epämiellyttävää seksuaalista latausta, en kokenut koskettelua ahdistavaksi tai oloani epämukavaksi, lähinnä jälleen kerran loputtoman kiusalliseksi ja jostain syystä mielettömän koomiseksi. Kun tuli aika kääntyä vatsalleen (jolloin minun piti taas hymyillä kameralle peukku pystyssä, liina rinnan päällä ja alushousut jalassa – hymyilyvarastoni loppui tähän) oli kulunut jo yli tunti. Hierontaseremonia päättyi tietyllä tekniikalla tehtyyn kynttilän sammutukseen ja yhteiseen meditaatioon, jonka jälkeen minun piti kehua vuolaasti Sarathin hierontataitoja (joissa ei valittamista ollutkaan). Ehkä tässäkin oli ymmärtämisongelmia, mutta liian nopeasti puhuva mies käski mielestäni sanoa hänelle lauseen “Sarath, your massage is ver good”, jonka sitten teinkin, ja kirjoittaa tietysti kommenttini kokemuksesta myös taas jostakin kaivettuun viimeisen päälle kaavoitettuun ruutuvihkoon. Jotenkin pääsin kyselemällä myös tajuamaan, että ilmeisesti maksoin hieronnasta 850 rupiaa, ja ainakin sanaa discount toistettiin useaan otteeseen.

Olin niin hämmentyneessä tilassa tämän kaiken jälkeen, että oli valtava päästä hetkeksi pois tarkkailun alla olevasta tilanteesta, ja sanoin lähteväni nyt kävellen muutaman kilometrin päässä olevaa rantaa kohti syömään, Kello oli jo yhdeksän. Keskustan sijainnin Sarath näytti minulle ruutuvihkoon piirtämästään kartasta. Korkkasin illaksi varaamani oluen sillä sekunnilla, kun pääsin nurkan taakse pimeälle hiekkatielle, ja poltin parinkymmenen minuutin kävelyn aikana ehkäpä noin neljä savuketta.

Pimeä busseja kaahaileva autotie oli pelottava kävellä, ja päästyäni rannalle siellä odotti jo hyvinkin turistoitunut merenrantahuetikolle levitettyjen ravintolaterassien perinteinen kirjo: mereneläviä pöydillä esillä ruuaksi, reggaemusaa ja kahdeksankymmentäluvun hittejä, pariskuntia pakomatkalla arjestaan ja perheitä viinipullojen ja lasten kokisten kanssa. Valitsin summamutikassa yhden, tarjonta ja hinnat kaikkia samaa peruskauraa. Paikka muistutti Thaimaata vaikkapa Koh Lantan pienimpien rannanpätkien osalta. Söin yllättäen riisicurrya (tarjonta sen lisäksi lähinnä länkkärisandwitcheja ja pastoja) kalliimpaan hintaan kuin vielä aikaisemmin, mutta yksinään ei kokonaisia kalojakaan viitsinyt tilailla. Join mojiton ja jälkkärishakelle mentyäni alkoi sataa. Sade yltyi majoituspaikalle kävellessä kaatosateeksi, ja liukastelin hitaasti pimeää tietä flipflopeissani kuorma-autojen ja tuktukien tööttäillessä. Sarathin talolla oli mennyt sähköt, ja hetken perästä paikalle saapui ovea koputtelemaan myös itse isäntä litimärkänä hassu nahkalätsä päässään. Hyväsydäminen miekkonen oli ajellut katuja etsiessään minua, koska “young lady I don’t see you home I worry nothing happens raining young lady maybe drinking calling my wife yes now she came home so I come home I don’t eat dinner now you young lady home you my family if my daughter goes I worry now I can eat” ja tätä hellyyttävästi jälleen hiki-into-piukassa selitettyä kertomusta kuuntelin vartin verran toistoineen ovensuussa.

Voi pojat. Jos tässä kylässä tulisi ongelmia, tietäisin ainakin kenelle soittaa – uskoisin miehen saapuvan hakemaan minua vaikka yöpaidassaan keskellä yötä merihädästä.