No nyt! Terveisiä taas laivalta, tällä kertaa ihan ihka oikeasta filippiiniläisversiosta Cinderellasta. Matkustan Coronin saarelta Manilaan, lähtö oli puoli viisi iltapäivällä ja perillä Manilassa odotan olevani joskus puoli kahdesan maissa aamulla. Itse matkustusväline on jotakin rahtilaivan ja matkustajalautan väliltä, pieni yläkansi jossa lauletaan karaokeautomaattia (yllätys!), pari pientä kiskaa myyden nuudelikippoja ja kuumaa vettä, kaljaa ja sipsejä sekä yleiset vessat ja suihkut. Nukkumatilan sain valita ilmastoidun tai tuulettimellisen, joista ilmastoitu oli täynnä joten vaihtoehtoja ei juuri jäänyt. Silti vähän yllätti, että kaksi kantta on tungettu täyteen metallisia, nahkapatjaisia kerrossänkyjä kahdeksaan pitkään riviin. Ja nimenomaan kantta, ei ikunoita, ei ovia. Ilmastoitu versio oli samanlainen, mutta vähän enemmän tilaa per sänky, ja toki ovet ja ikkunat eli umpinainen sali. Yhden riisiruokalan näin myös, ja aluksi kuulutettiin avaistanssista miniaulassa. En voi kun arvostaa myös paikallisten tapaa roudata paikkaan kuin paikkaan säkeittäin karkkia, sipsejä, riisiä ja nuudeleita. Ja hauskintahan oli, että satamassa piti olla kaksi tuntia ennen liavan lähtöä, ja meneminen sisään paattiin oli varsinainen operaatio, johon liittyi rsim. aukkujen tutkiminen (joudun luovuttamaan mm. hedelmäveitseni, jonka yhdeltä torilta ostin mangoja varten) ja iso jono, jossa kaikki, ihan kaikki, tavarat piti luovuttaa seinän viereen nököttämään, kun huumekoira jonkun virkapukuisen äijän seurassa kävi haistamassa jokaisen läpi. Mutta täällä sitä nyt mennään, nukkuen millin päässä jostain viisikymppisestä miekkosesta, alapuolellani äiti ja kaksi lasta.
Saavuin Coron Towniin Busuangalle siis sunnuntaina, ja löysin Kalachuchi Hostel for Divers -hostellini espanjalaisen Abrahamin ja hänen filippiiniläisen Irene-vaimonsa sivurakennuksesta. Hikoilukuoleman jälkeen söin heidän pienellä terassillaan “lisää vain vesi” -nuudelikipon (ties monennenko kerran) ja join pikakahvin. Luksus! Kaksi päivää olikin mennyt kokis aamukahvina.
Lähdin käppäilemään kymmenen minuutin matkan kylän keskustaan. Ainakin kymmenen dive shoppia, muutamaa baari, useita bambukiskoja, mopovuokraamoja ja reilun tusinan verran eritasoisia ravintoloita. Jotenkin hyvä fiilis jäi! Kävin vähän kyselemässä sukelluksista oman tasoiselleni, ja nopeasti kävi selväksi että ilman advancedia tai diippiä olisi melkeinpä vain yksi päiväretki kahdelle hylylle ja vaihtoehtoisesti kolmas sukellus järvessä, koralliriutalla tai kolmannella hylyllä. Hinta kaikissa kolmen sukelluksen päiväretkellä 3000-3400 pesoa (60-68e) kamoineen ja lounaan sisältäen. Lisäksi tarjolla oli erilaisia venepäiväretkiä lähisaarille ja -saaristoon erilaisilla painotuksilla: biitsejä, snorkkelointia, historiaa, safari jne. Kävin katsomassa auringonlaskua merellä Sea Diven kyljessä olevassa ravintolassa. Aika mieletön pinkinvioletinsinisenpunertava ilmiö.
Kävin No Name Barissa (josta täällä viidessä päivässä tulikin kantikseni) frozen margaritalla ja kaljalla, jonka jälkeen etsin ruokapaikan. Leviantissa oli tarjolla tofua ja hauska muovipöytien täyttämä rotisko kattoterassi kiikkerien portaiden päässä. Tofu oli tosiasiassa mitätöntä, mutta isolla soijakastikeuitttamisella sekin meni. Kävelin pirtelöpaikan kautta kotiin, ja suihkun jälkeen olin nukkumassa taas ennen kymmentä.
Aamulla päätin lähteä vuokraamaan skootterin ja ajella saarella. Matkalla sinne ilahduin valtavasti ainakin neljästä (likaisia ja rikkinäisiä) käytettyjä vaatteita myyvästä liikkeestä. Lähestulkoon kirppiksiä! Kesti aivan liian kauan, ennen kuin löysin vuokraamon (missä ne on aina silloin, kun niitä etsii?), mutta lopulta symppis japanilainen vuokrasi minulle kalliin 500 peson (10e) neonvihreän, Monster Energy-kuvioidun skootterin ja kertoi jostain 75 kilometrin päässä (eli lähestulkoon saaren toisessa päässä) olevasta Ocam Ocamin rannasta, jota kohti lähdin ajamaan saadakseni jonkun päämäärän. Suurin osa matkasta oli oikein kelpoa betonitietä, ilo ajella ja katsella. Pysähdyin Busuangan kylään riisille, munakoisolle ja mangopirtelölle. Lopulta muutamien pikkuteille tahallisten eksymisten jälkeen (ymmärsin, että on aika kääntyä, kun mopon renkaan paksuinen polku päättyi helmiviljelmän pihaan) löysin Ocam Ocamin monien Keep out -kylttien takaa. Rannan vesi oli roskaista ja niin sanotusti luonnontilassa, joten hengailin siellä muutaman tupakan verran uimatta, kunnes jatkoin matkaa kohti itäsaaren puoleista tietä takaisinpäin. Se mikä länsipuolella oli päällystetty, oli itäpuolella kaikkea muuta. Toisinaan vuoristoiset ja vihreät kukkulat silmänkantamattomiin kyllä palkitsivat, mutta suurimman osan ajasta yritin pysyä etanavauhtia pystyssä, kun mäkisten ja varmasti tulvaosten teiden pohja oli kaikkea viinirypäleen kokoisesta tyynyn kokoiseen irtokiveen, jotka ajaessa lähinnä pyörivät vinoon pois renkaan alta.
Kun pääsin takaisin Coron Towniin, kävin etsimässä paikkaa josta löytää laivalippu Manilaan, mutta lippuluukku oli suljettu labour dayn takia – tosiaan, vappupäivä! Kävin varaamass itselleni seuraavaksi päiväksi tekemistä saarihyppelyn ja veneretken muodossa (seitsemän kohdetta laguuneista hylkysnorklaukseen) 1500 pesolla, josta tingin satasen. Alan olla mestari! Ostin kattilaruokalanaiselta pussin keitettyä riisiä ja keitettyjä kasviksia, joita menin hostellilleni syömään.
Kun aloin yksinäisyydessäni (vastaan tuli puolentoista tunnin aikana ehkä kaksi vastaantulijaa) laulaa itsekseni kirosanalaulua, tuli lohdutukseksi pikku pätkä betonia ja tasaista maata. Cheeyn kohdalla oli mielettömät rantatörmänäkymät. Pysähdyin pari kertaa tupakalle ja pienen lentokenttäalueen jälkeen muutaman tunnin ajamisen jälkeen loppumatkan maisema olikin kuin slovenialaiselta maaseusulta vihreine laakeine silmänkantamattomiin jatkuviin tasaisine peltoineen, jotka pitkällä päättyivät mustavihreisiin kukkuloihin.
Kellon ollessa jotakin viisi, lähdin ajamaan vielä eteläkoukkua tekevää tietä, jossa vastaan tuli Maquinitin hotsprinsgsit ja pari yleistä, maksullista rantaa (yleensä kaikille rannoille pitää maksaa noin euron “ylläpitomaksu” tms.) Ajoin pienen luupin takaisin ja palautin pyörän seitsemän maissa.
Kävin Sirennetassa aurinkolaskun rommikolalla, josta No Namessa toisella ja kolmannella kaljalla. Kävin hakemassa pitsaa mukaan hostellille, mutta kuten aina: harvojen pitsapaikkojen pitsat ovat mitättömiä, usein raakoja, pieniä ja ylihintaisia
Olin varannut Kalachuchista vain kaksi yötä, mutta onneksi peruuntumisen johdosta pystyin jäämään vielä kolmanneksi. Koska pääsisin Coronilta pois vasta torstaina, varasin vikan yön kotipaikaksi kerrossänkypaikan parin sadan metrin päästä veden varaan jaloille rakennetusta kotimajoitustyyppisestä JB Transient Housesta. Puoli yhdeksäksi kävelin Dive Center Coronille, josta päiväretken oli tarkoitus alkaa. Kun kello alkoi olla lähempänä yhdeksää, mitään ei ollut edelleenkään tapahtunut, paitsi saapuvia ja lähteviä ihmisiä, puhelinsoittoja, mun röökillä käymistä ja yleistä häsläystä. Puoli kymmeneltä meidät kuskattiin tricyclellä satamaan, josta pompimme neljän korealaisen kokouimavaatteisiin verhoutuneen ja yhden ranskalaismiehen kanssa parin meidän veneen eteen ankkuroidun bangkaveneen kautta ja yli omallamme. Odotimme vielä 45 minuuttia, jonka aikana mukaan tuli vielä yksi filippiniläistyttö (joka ammatikseen istutti koralleja – kuinka siistiä!), korealaiset miehet polttivat ketjussa, laivan apujantteri roudasi muovikasseissa banaanit, kalat, bensat, riisikattilan ja muita lounaan tykötarpeita paattiin. Eikä tietenkään mitään misoja, vaan kaikki suoraan torilta, raakana kananpoikana ja kokonaisena kurpitsana! Ja jälleen jo aiemmin ohittamani Coron Townin kummallinen poliisi ajeli näytösluontoisen hitaasti ohi sataman kertoen iloisesti auton ämyreihin mm. rakastavansa kaikkia ja toivottavansa kaikille oikein aurinkoista ja ihanaa päivää. Loistavaa, että lähes sketsinomaisen toiminnan ei sitten ilmeisesti katsota vähentävän poliisin arvovaltaa.
Kun viimein kymmenen jälkeen laivan kapu ja meidän englannin taitoinen henkilömme eli jonkinlainen “tour guide” saapui paikalle, hän vaikutti vittuuntuneelta ja ilmoitti ettei hänelle oltu kerrottu, että tänään olisi työpäivä. Hyvä alku, kaikkia paikalla olijoita vitutti varmasti yhtä paljon, vaikka eri syistä. Ja taas kaupan päälle piti pukea pelastusliivit, joista ei saanut luopua missään vaiheessa. Onneksi omakin murjottamiseni lopulta päättyi, kun pääsimme ensimmäiselle kohteelle Siete Pecadokselle (“seitsemän saarta”) snorklaamaan. Ja vaikka aluksi kokeilin pitää liiviä myös snorklatessa, se oli niin järkyttävän hankalaa, että lopulta sain sitoa sen laivan tasapainobambuihin narulla tarpeen varalta. Ja ymmärrän kyllä, että tarkkana ollaan – viime vuonna parikin matkaajaa oli kuollut snorklausretkellä hukkumalla, joka ei enää ihmetytä kun todistaa usein etenkin kiinalaisten ja korealaisten (noin aika kurjasti yleistettynä) pelon ja taidon vedessä liikkumisessa. Mutta hieno paikka, näin taas sellaisia pehmeitä koralleja, joita en ole aiemmin nähnyt kuin syvemmillä sukelluksilla. Ainut joka ottaa luokattoman paljon päähän, on juuri ne idiootit jotka paukkaavat paikalle kalliissa räpylöissään ja tallovat, seisovat ja astuvat korallien päälle. On jumalauta alkeellisin sääntö numero yksi, että snorklatessa ei kosketa mihinkään eikä varsinkaan seistä korallin päällä!
Sen jälkeen siirryimme CIC Beachille, jossa snorklaus oli kasa ruohopohjaa. Skeleton Wreckillä näki pinnasta noin 3-8metrin syvyydessä uponneen toisen maailmansodan aikasen japanilaisen sotalaivan. Coronia pidetäänkin hylkysukelluksen pääkaupunkina juuri noiden toisen maailmasodan japanilaishylkyjen vuoksi, mutta näköjään snorklaamallakin näki jotain – vaikka toki ei voinut sukeltaa lähelle tai sisälle. Uin myös keskellä niin isoa parvea mustavalkoraidallisia kaloja, että en ole ikinä jo vähän pelännyt jääväni niiden alle ja jalkoihin tai vähintäänkin näykittäväksi.
Kolmantena kävimme Smith Beachilla, jossa uskomaton laivakokkimme kattoi tällä kertaa rannan majaan kaikkea veneen reunallla grillatusta kalasta vihanneskoristeisiin ja tuoreeseen merilevään. Ihan mieletön sälli! Asetteli myös pöydän kattausta ja järjestystä kuin pyhää toimitusta. Syömisen jälkeen sai sukeltaa edustalla Las Islas De Coralilla, mutta sen näkyvyys oli melko surkea.
Toiseksi viimeisenä kävimme Twin Lagoonilla, jossa oli taas pelastusliivipakko. Uimme ensin toiselta puolelta portaille, joita nousimme toiselle puolelle hypäten jonkinlaiseen 30% makean ja 70% suolaisen veden luonnonaltaaseen. Siisti mesta, joka sai jotenkin kummallisen tunnelman, kun jonkunlainen virsiä tai muita ylistyslauluja moniäänisesti hoilaava naisporukka saapui paikalle ja kaikki ympärillä olevat vuoret kaikuivat laulua.
Kayangan Lake, viimeinen kohteemme oli järvi, johon piti kivuta ensin pienen vuorennyppylän yli ensin nousten ja sitten laskeutuen jyrkkiä portaita. Kävin lopulta vain nopeahkosti kastautumassa, sillä uiminen pelastusliivin kanssa on turkasen vaivalloista, raskasta ja kädetöntä. Mutta kaunis paikka, vaikka joidenkin purevien öttiäisten kansoittama.
Tiistai-iltana saavuttuamme takaisin rantaan kävelin kaupan ja kattilaruokalan kasvismuhju- ja riisipussin kanssa hostellille, jossa perussuihkut (hiukseni alkaa olla hamppukasa, naamani ja ihoni suolavedestä lillumisesta raastimella veistetyn kuiva) ja lepäilysyömiset. Kysyin Abrahamilta sukeltamisesta, koska hän oli kertonut olevansa sukellusopettaja – mutta ilmeisesti olikin sitten lomalla Coronin suurimmasta sukellusfirmasta Sea Divesta. Hän lupasi kuitenkin laittaa sinne viestiä, että tulisin käymään siellä vielä illalla ja varaisin paikan huomiselle sukellukselle.
Kun pääsin sitten keskustaan ennen seitsemää, se olikin jo täyteen buukattu. Ensin läpikäyty kiertely ja pohtiminen kivoimman ja pätevimmän tuntuisesta dive shopista jäi sikseen, kun olin kiertänyt viidessä, jotka kaikki olivat huomiselle täynnä. Nyt mikä tahansa kelpaisi, jossa olisi tilaa! Dive Center Coron lopulta sai minut mukaan yhdelle kolmen hylyn päiväretkelle, joka seuraavana päivänä selvisi Coron Diversien retkeksi. Kävin vielä Blue Moon Restobarissa tuplarommi-ananasmehulla (aivan hirveätä, mutta oli halvin drinkki…) ja San Miguelilla, sekä ostamassa yllättävän kalliin (50e!) lauttamatkalipun Manilaan vihdoin torstaille.
Aamulla oli kahdeksalta sukellusretken tapaamisaika keskustassa, ja sitä ennen en ehtinytkään suunnitelmista huolimatta viedä rinkkaani uudelle majapaikalle. Pakkasin sen ja jätin Kalachuchiin odottamaan paluutani. Keskustassa minut ja ruotsalainen Cameron kuskattiin tricyclellä ensin Coron Diversin toimistolle, jossa kirjoitimme vastuuvapautuksen ja jokakertaisen terveysselvityskyselyn. Katsoimme buutsit (eli ne räpylöiden sisään laitettavat märkäpukukengät) ja dive master Mike tuli arvoimaan kanssamme muiden kamojen koot. Seuraavaksi minä, jenkkiläinen kuusikymppinen mies ja ehkäpä kolmevitonen brittimies kuskattiin taas kolmipyörällä satamaan veneelle, jossa olikin jo kannen alla puuveneen moottoritilassa häärimässä mustaksi öljyyntynyt laivan kapteeni. Jäimme kolmistaan sinne odottelemaan ja seuraamaan korjauksen edistymistä. Joskus puolen tunnin päästä paikalle pudotettiin myös Cameron, yksi espanjalainen ja kasa sukelluskampelaatikoita, tankkeja, bensaa ja muita tarpeellisia romuja banaaneista riisiin. Odotimme taas puolisen tuntia, kunnes Mike tuli uudellene takaisin, jonka jälkeen sovitimme kamoja. Eka märkäpuku liian pieni, aina sama juttu. Jenkkiäijällä oli oma regulaattori ja britillä kaikki nosteliivistä räpylöihin. Kun kapteeni sai lopulta myös moottorin fiksattua ja bangkalle mukaan myös toimen sukeltaja minun dive buddykseni muiden ollessa paljon kokeneempia ja koulutetumpia, pääsimme lähtemään. Ensimmäiselle saitille, 1944 pommituksessa uponneelle Koyngka Marulle matkasimme reilun tunnin, jonka aikana moottori saammui kolmasti, mutta saatiin aina fiksattua kuntoon. Makasin pituuttani penkillä kuin nainen tekemättä asialle mitään. Myös tässä mestassa oli Alcoyn tapaan käytäntönä, että omat kamat kasataan ja testataan kokonaan itse, joka olikin hyvä muistinvirkistys. Hylky oli pohjassa kyljellään, ja sinne laskeutuessa minulla oli niin suuria pohjaan pääsemisongelmia, että dive buddyni tunki minulle normaalista lisäpainosta, 10 paunasta vielä 2 paunaa lisää liivini taskuun. Argh! Noviisinolous.
Itse hylyllä pääsimme sukeltamaan ammus- ja konehuoneiden läpi, ja osan myös sisällä kiertäen. Jäljellä oli lähinnä köysiä, hyllyjä, epämääräistä roinaa ja joitain laitteita, joista en osannut sanoa mitään. Koko laivan ulkopinta oli korallin peittämä. Maksimisyvyys oli 29,4 metriä, joka oli minulle uusi ennätys ja johon periaatteessa olisi tarvinnut myös lisäkurssin. Ilman sukellustietokonetta kädessä itse en kyllä huomannut oikeastaan mistään, missä kohtaa syvyys oli suurin. Nousimme hallitusti pintaan safety stopin kautta tällä kertaa köyttä pitkin. Ja myös ensimmäinen taskulamppusukellukseni, koska laivan sisällä oli niin pimeää eikä auringonvalo päässyt pinnasta valaisemaan.
Tokalle sukellukselle menimme vartin päähän Tangkat Wreckille, joka oli päivän hienoin. Mielettömät kasvustot hylyn pinnassa, vielä ehkä sitä laivamaisuutta enemmän jäljellä – hylyn tunnisti selkeästi uponneeksi sotalavaksi. Kun nousimme sieltä ylös, ruoka oli katettu kannelle: tavoille uskollisena riisiä, soijaa, kurpitsa-leikkopapu-pataa, kanakönttejä ja pari kalapalaa. Ehkä heikoin esitys tähän mennessä, mutta ihan kelpoisa – merellä kaikki on enemmän kuin hyvä. Mike asensi ghettoblasterin laivan puutukimastoon soittamaan Bob Marleyta – voi vitja mikä leppoisuuden klisee! Syömisen jälkeen Cameron alkoi yhtäkkiä vetäytyä laivan reunalle vitivalkoisena, ja pian hän alkoikin oksentaa taukoamatta. Ei ollut oikein selvää, mistä oli kyse, ruuasta vai sukelluksesta, mutta kaikki muut tuntuivat voivan ok. Kun pinnan turva-aika oli ohi, Cameron ja lepäämään ja me muut kiersimme Tangkatin saaren toiselle puolelle, päivän pienimmälle ja matalimmalle East Tangkatin hylylle, jota saimme myös tutkia hiukan omaohjaisesti.
Tullessamme pintaan Cameron oli entistä huonovointosempi ja kertoi pahasta huimauksesta. Aika hiljaisina ja huolestuneina lähdimme takaisinpäin, ja matkalla Mike soittikin jo lääkärille ja pyysi ambulanssia meitä vastaan rannalle. Jätimme Cameronin lähimmälle hiukan satamakelpoiselle paikalle ja hänet talutettiin odottavaan ambulanssiin, itse jatkoimme vielä samaan pisteeseen mistä lähdimmekin.
Otimme tricyclen toimistolle, josta saimme dive log -päiväkirjaan tarvittavat datat ja leimat päivän sukelluksilta. Lähdin Kalachuchille hakemaan rinkkaani, ja kävelin kohti rantaa kiikerälle puusillalle, joka vei puujalkojen varaan rakennetulle RB Transient Housen -kotimajoitustyyppiseen paikkaan, jonka puisen siltapolun varrella lapset ja koirat leikkivät, en tiedä millä tasapainolla. Matalassa mangrove-puujuurakon suon ja rannan välimaastossa haisi viemärille ja roskaisuudesta oli romantiikka kaukana, mutta aivan mielettömän lämmin vastaanotto ja jotenkin hyvän mielen mesta. Olin onnellinen, että valitsin sen. Itse perhe asui myös samassa kämpässä, ja heidän kaksi pienintä lastaan yhyttivät leikkimään ja harjoittelemaan englantia kanssaan. Keittiötä sai halutessaan käyttää, ja nukuin kahden kerrossängyn hienhajuisessa ja hiostavassa pienessä huoneessa.
Suihkun jälkeen lähdin No Nameen sukelluskaljoille, josta syömään kylän kiviuunipitseriaan – selkeä turisteille rakennettu mekka, joka mainosti aidolla mozzarellalla. No, pizza oli järkyttävän hyvää verraten alueellisiin standardeihin, ja maksoi saman verran kuin peruspitseriassa Suomessa. Mutta, ehdottomasti sen väärti, varsinkin kun sain istua kakkoskerroksessa pöydässä, joka oli aseteltu suoraan alakerrassa olevan uunin yläpuolelle. Jalkojen pitäminen lattialla oli mahdotonta enää kymmenen minuutin päästä.
Seuraavana päivänä oli aika taas pistää rinkka pakettiin. Koska lautta lähti vasta puoli viisi, oli päivä aikaa vielä hengailla. Olin haaveillut viettäväni reissun viimeisen saaripäivän uiden ja lötköillen jossain rannalla, mutta sää oli harmaa ja pilvinen. Kävin sittenkin ottamassa viideksi tunniksi vuokralle puoliautomaattisen Hondan, joka osottautuikin reissun ehdottomasti parhaimmaksi vuokrapyöräksi – ja samalla myös rumimmaksi, koska se alkoi näyttää jo ihan oikealta motskarilta. Ajoin hiekka- ja sorateitä toissapäiväisistä Hotspringseistä vielä edemmäs, kiertäen teitä, joissa jälleen vaihdeltiin betonilta polulle. Mä ilmeisesti ihan pidän siitä itse ajamisestakin.
Kun ohjaaminen alamäessä alkoi olla aina hiukan hankalampaa, ymmärsin hitaasti mutta väistämättä, että eturenkaan kumi oli aivan tyhjä. Jostain muka muistin, ettei sillä saa tyhjänä ajaa vanteen vääntymättä, mutta en oikein tiennyt mitä muutakaan tehdä: molemmissa suunnissa oli tyhjää tietä, jonka korkeuserot olivat sitä luokkaa ettei niistä yhtä motskaria työnnettäisi minun käsivoimillani. Ensimmäisessä vastaan tullessa tienvarsikiskassa onnistuttiin kertomaan vain, että ei sitä korjaamoa täältä löydy. Pysähdyin jokaisen vastaan tulevan ihmisen tai asumuksen luo, viidennellä tärppäsi, ja sain käsinviittoman vasemmalle seuraavasta kohti isoa alamäkeä. Kotitalon pihalla oli kolme parikymppistä jantteria korjaamassa mopoja, joten pysähdyin heidän eteensä. Näytin tyhjää rengasta ja pyysin apua. 50 pesolla korjaus kuulemma onnistuisi. Eurolla keskellä suurinta hätää, korvaamatonta! Kukaan pojista tai heidän paikalla oleva ilmeisesti isänsä ei juuri puhunut englantia, mutta kannettiin minulle oikein tuolikin pihalle, jotta saatoin istua odottamaan. Kävin jossain vaiheessa ostamassa limut kiskalta itselleni ja korjaavalle tyypille, ja alle puolen tunnin kuluttua homma olikin jo valmis. Annoin seitsemänkymppiä hyvillä mielin ja lähdin takaisin palauttamaan pyörää vuokraamolle.
Kävin vielä vedenpäällisessä kotona suihkussa ja vaihtamassa vaatteet, jonka jälkeen kävelin päätien varteen ottamaan tricyclen kilsan päähän satamaan, josta piinallisen odottelun jälkeen pääsimme kävelemään lautalle.
Lauttamatkalla lippuun piti kuulua ateria, joka paljastuikin sitten pieneen pahvipakettiin pakattuun koiralliseen riisiä ja ruokalusikalliseen muhjua. Onneksi en matkusta mihinkään ilman eväitä, ja nuudelikippoilin muiden tavoin. Luin toisen reissukirjani Onni loppuun, katselin karaokea ja luin vähän lisää Ekholmin Rakkaus niinku.
Yöllä oli jopa kylmä. Nukuin vaatteet päällä huivi peittona yllätävänkin hyvin, muutamasta heräämisestä huolimatta. Viiden jälkeen heräsin siihen, että kaikki ympärillä touhusivat jo omiaan, ja luulin kellon olevan ties mitä. Heräsin sitten kuitenkin itsekin, kävin pesemässä hampaat yleisessä vessassa, pitkän jonottamisen jälkeen. Tein rinkassani olevasta pikakahvijauheesta jääteepulloon kahvia ja menin kannelle kirkkaaseen aamuun röökille. Sitten kuulutettiinkin, että olemme perillä vasta kymmeneltä. Selailin Lonely Planetia Manilasta ja viereisen pöydän viisikymppinen nainen kysyin olenko Ruotsista kuten hän, kun pöydällä oli keltainen Fjällräven Kånken. Aloimme jutella, ja haimmekin pitkästä, koko kannen kiertävästä jonosta yhdessä vielä myös aamupalamme: riisiä ja ruokalusikallinen muhjua kera keksin. Juttelimme yhdeksään, jonka jälkeen laiva alkoi olla satamassa ja kävimme hakemassa rinkat. Sovimme näkevämme vielä kannella ennen ulosmenoa, mutta en enää löytänytkään häntä. Kun kävelin ulos, Susanne odottikin minua siellä portilla. Lunastin säilöstä säälittävän hedelmäveitseni ja kävelimme terminaalin läpi ulos.
Minä olin varannut yöksi hostellisängyn Sarah’s Bedistä, koska halusin jonkun paikan päiväksi jossa säilyttää helposti rinkkaa, peseytyä ja levätä ennen yöllistä kentälle lähtöä, vaikka nukkuminen olisikin varmasti vaarallisen riskaabelia. Susanne oli lähdössä illalla Manilasta Taiwaniin, joten hän oli ajatellut vain hengailla kaupungilla ja mennä ajoissa kentälle. Päätimme viedä molemmat rinkkamme minun hostelliin, jossa vaihdoin vihdoin lautan jäljiltä vaatteet ja laitoin piilarit naamaan. Neljän kilometrin matka kesti autotaksilla järkyttävussä paikallaan seisovissa jonoissa lähes tunnin. Hostelli oli hauska kommuunikämpän henkinen, 38-kerroksissa modernissa kerrostalossa oleva asunto, vähän kuin airbnb-koti, jossa ei ollut mitään varsinaista respaa, ainoastaan nainen, joka kävi siellä pari kertaa päivässä. Sisäänpääseminenkin vaati muutaman sekoilevan puhelun.
Kävelimme ensin vähän haahuillem kaduilla hampurilaislounaan kautta Rizal Parkiin, sieltä Intramuroksen vanhana kaupunginosaan ja erään hostellin kattoterassille katsomaan kaupunkia. Sieltä jatkoimme vielä Chinatowniin, jossa ostimme vodkamikserit viimeisen filippiiniläispäivän kunniaksi 7-Elevinistä. Joimme ne kävellen kiinalaisen kaupunginosan katuja. Manila vaikutti isolta, ruuhkaiselta, saasteiselta, kerjäävältä, likaiselta, viehättävän kaaoottiselta – pitkästä aikaa kunnon suurkaupungilta erihenkisene kaupunginosineen ja korkeine taloineen pienten pahvilaatikkokiskojen rinnalla. Neljän maissa Susanne lähti hakemaan laukkuaan hostellilta, ja minä halusin kokeilla matkustaa paikallisella kuormurijeeppibussilla eli jeepneyllä Quezon Cityn kaupungiosaan, jossa toivoin ehtiväni Greenhills Supermarketiin katsomaan edes muutaman tuliaisen ja sieltä Cubao Expoon, jonka olin lukenut olevan underground-skenen tapahtumakeskittymä baareineen, gallerioineen ja putiikkeineen.
Matka jeepneyllä 8 kilometrin päähän kesti puolitoista tuntia, josta kävelin viel pari kilsaa. Kun pääsin perille, alkoi olla jo vähän myöhä tehdä mitään muuta. Kiertelin keskuksessa löytämättä juuri mitään ostettavaa, paitsi kokonaiselta kännykkäkerrokselta hölmöimmät kämnylkäkuoret mitä löysin. Taksia takaisin odotin toisen tunnin, ja tavalliselta taksilta matkaan meni tunti. Kävin syömässä ja ostamassa eväitä 23 tunnin kotiinpaluuseen. Strippiklubeja, katunaisia. Harmitti ja pelotti koko kotiinlähtö ja siihen omaan oireistuttavaan arkeen paluu. Kävin hostellilla suihkussa ja kuttelin pari tuntia muiden asukkaiden kanssa olkkarissa: turkkilaisen Kemalin ja taiwanilaisen Alexandren. Jaoin Uber-taksin filippiiniläis-japanilaisen web developer Davidin kanssa (väärän terminaalin kautta) kentälle.
Paluu arkeen, 45 tuntia valvomista. Osaisinpa ajatella oloa täälläkin vain väliaikaisena hostellina, ei loppuelämää määrittävänä yksinäisen ahdistavuuden loukkona.
Kiitos maailma, nähdään.
Leave a Reply