Poikkeuksellinen kesä: pätkin lomaviikot kahteen osaan ja vietin ensimmäisen pariviikkoisen jo juhannuksesta matkaten siskon perheen kanssa kohti kylmiä ja ennalta odotettua vielä kauniimpia Norjan Lofootteja. Kolme aikuista ja kaksi alle kymmenvuotiasta lasta säilytti sovun ja yhteisymmärryksen farmariauton ja asuntovaunun yhdistelmällä Tornion, Kiirunan, Abiskon, Lofoottien, Senjan, Tromssan, Kilpisjärven, Pellon ja Kalajoen kautta takaisin kotiin.
Sitten lapsuusvuosien kerta oli ensimmäinen, kun matkasin Suomea kylmempään maahan, ja siihen innotti kauan odotettu reissu lempielementtieni luo: saaristo, vuoret, meri, kitukasvuiset puut, kivet ja kalliot. Karua, tuulista, alkukantaista, uskomatonta keskikesän valoa. Norjaan uudestaan, kyllä.
Elokuun toisella viikolla oli jäljellä kymmenen päivän reissu jo lähes perinteiseksi muodostuneille Balkanin seuduille. Poikkeuksena useiden soolomatkojen kertymälle lähin tällä kertaa ystäväni Päivin kanssa, joka teki kaikesta positiivisella tavalla hiukan erilaista: yhteisiä syömisiä, jaettuja ruokia, yhteisiä vuokrattuja kämppiä ja paljon enemmän viiniä ja kahviloissa istumista.
Nähtävyydet? Niitä ei entisen Jugoslavian alueilla välttämättä perinteisessä mielessä juurikaan ole, jollei syty ruttuisesta betonista, vihreistä vuorista, kuluneesta maalista, italiashenkisestä katukävelystä ja kovin maltillisesta hintatasosta. Eli kaikesta siitä, minkä takia näille seuduille juuri palaan!
Lensimme Norwegianin 65 euron lennoilla Kosovon Pristinaan torstaina töiden jälkeen. Vastassa oli eläväinen pääkatu, kahviloita, iltakävelijöitä, jäätelöä, turkkilaista ilmapiiriä, bazaareja ja nuoria. Parin euron taksilla ajoimme keskustasta mummon sisäpihapiiristä vuokratulle pienelle asunnolle, jossa englantia taitamaton pariskunta tuuppasi jättiläismäisen vesimelonin käsiimme ja antoi avaimet. Kämpän vessa oli jatkuvassa vesivahingossa ja haisi kuvottavalle, mutta pihan viinirypäleköynnökset kompensoivat. Kävimme nääntyineinä uimassa betoniuimalassa ja iltadrinkeillä hotellin kattobaarissa (kolmen euron Aperol Sptriz kaupungin hienoimmassa ravintolassa!) Parin päivän hengailu jätti kuvan sydämellisistä ihmisistä ja yllättävän modernista ja sympaattisesta maasta, jonne palaisi mielellään.
Lauantaina siirryimme taksilla kolmen kilsan päähän bussipysäkille (matkaseura – mikä ihana tekosyy ajella taksilla ja jakaa parin euron kuluja!) aamun puoli yhdeksä bussiin kohti Makedonian pääkaupunkia Skopjea. Rajaylityksineen nelisen tunnin matkan jälkeen käppäilimme keskusaukiolle tapaamaan vuokraamamamme AirBnB-asunnonomistajan isää, joka vei meidät pienellä, aukiolle avautuvalla parvekkeelle varustettuun huoneeseen heidän oman asuntonsa vieressä. Jostain syystä Skopjessa tuli käydä poliisiasemalla rekisteröitymässä, jos oli maassa oli kaksi päivää, joten kävelimme isän kanssa kaupunkipoliisin toimistolle, jossa saimme leimat ilmoituskaavakkeisiimme.
Skopjen ensivaikutelma oli teatraalisen patsaisa, valtavien pilarien ja aukioiden täyttämä pieni kaupunki. Joen ylittävän sillan toiselta puolelta löytyi vanha kaupunki, jossa matalammat talot ja putiikin reunustivat kujia. Kävelimme, istuimme, kävelimme, istuimme, kävelimme. Etsimme vanhoja hylättyjä rakennuksia, löysimme.
Seuraavana päivänä otimme seitsemällä eurolla taksin Matkaan, jonka kanjonille halusimme mennä päiväksi vaeltamaan. Aamulla satoi, joten lähdimme museokäynnin ja aamupalan jälkeen vasta puolen päivän jälkeen. Tihkuttavassa Matkassa lähdimme merkitylle reitille kulkemaan polkua pitkin kanjonin reunaa. Puolentoista tunnin kävelyn jälkeen saavutimme aidan, jossa musertavasti ja yksinkertaisesti kerrottiin reitin päättyvän. Eli takaisin samaa reittiä! Puolet matkasta ja Päivin suureksi hermotestiksi pelasimme “keksi bändi, joka alkaa edellisen sanoman bändin viimeisellä kirjaimella” -peliä, jossa en antanut Päivin luovuttaa mistään hinnasta. Illalla näytti pahasti siltä, että myrsky iskee myös Skopjeen, mutta säästyimme muutamilla ulkopöydistä lentäneillä katteilla.
Paluumatkalla Matkasta kävelimme loputtoman tuntuisen matkan löytääksemme jonkinlaisen bussipysäkin, josta päästä kaupunkiin. Kun lopulta löytyi valotolppa, jonka kylkeen oli spreijattu BUS, oletimme olevamme oikeassa paikassa. Vaan ei bussin bussia, ei taksin taksia. Aloimme liftata, tuloksetta. Lopulta onneton pappa pysähtyi kohdallemme jättämään ystäväänsä pois kyydistä, jolloin me huomasimme tilaisuutemme tulleen ja hyppäsimme kyytiin. Englantia taitamaton mies pienessä valkoisessa autossa oli hiljaa ja kuunteli radiota. Yritimme selittää, että haluamme jäädä puolimatkassa pois, hämärän hylätyn tehtaan kohdalla. En tiedä ymmärrettiinkö meitä, mutta sitä ennen pappa halusi viedä meidät kantakuppilaansa asuinalueen taakse, joen rantaan. Meille esiteltiin seinällä oleva jazzin sukupuu ja vietiin joenrannan parhaimpaan pöytään. Pappa ei suostunut ottamaan maksua kahveistamme. Keskustelu käytiin yksittäisten sanojen ja turhautuneiden tuhinoiden välityksellä.
Kun pappa lopulta pysähtyikin sen hylätyn tehtaan kohdalla (“there is nothing, you know?!), hän evästi meidät neljällä klementiinillä, ei suostunut ottamaan penniäkään rahaa ja veti u-käännöksen tiellä poistuen vilkuttaen. Sydämellinen kokemus!
Skopjesta siirryimme maanantaina aamubussilla Bulgarian puolelle Kyustendiliin. Lomamme luksuspäivä oli edessä varaamastamme kolmen tähden hotellista heti, kun olimme selvittäneet bussiasemalta hikipäässä hotellille kävelyn jälkeen sen tosiasian, että meidän varaustamme ei löytynyt. Kielitaidottoman respan kanssa asioinnin jälkeen tajusimme itse, että varauksemme oli vasta seuraavalle yölle. Näppärää! Varasimme aulassa booking.comista yön tälle päivälle ja pääsimme lopulta sisään. Kysyimme pyöriä vuokralle, ja kyseenalaisen pantomiimiesityksen jälkeen kielimuuri johdatti meidät jostain syystä varastokomeroon. Levittelimme käsiämme ja päätimme harjoitella vielä pyörä-imitaatiota.
Hotellissa oli ulkona pieni uima-allas ja alakerrassa mainostettu “spa-osasto”, joka paljastui illalla kaupungilla käppäilyn jälkeen kuoleman verran rikkipierulta haisevaksi suihkuosastoksi. Kahdessa pienessä saunassa oli kielletty löylynheitto. Kävimme pimeän jo tultua lillumassa ulkoaltaassa, syömässä ihanaa, kylmää piimätillikurkkukeittoa taratoria hotellin ravintolassa. Ehkä ensimmäinen kerta, kun syön majapaikan omassa ravintolassa! Maistoimme paikallista anisviinaa (loistava!) ja joimme parvekkeella skumppaa.
Seuraavan päivän Kyustendil-hengailun jälkeen aamubussilla reilu neljä tuntia Sofiaan, Bulgarian pääkaupunkiin. Lisää hylättyjä rakennuksia ja hassuja kirjaimia.
Parin yön jälkeen seuraava bussi yhä pohjoisempaan, nyt Veliko Tarnovoon, jonne saavuimme vasta pimeän tultua. Löysimme pikkukaupungista bussiasemalta ylämäkeen kävelyn jälkeen hostellimme, jossa ilmeisesti herätimme emännän. Ruosteisella ja alkeellisella espanjallani pystyimme kommunikoimaan sen verran, että saimme huoneemme avaimen. Lähdimme vielä etsimään ruokaa, löytäen matkalta jättiläismäisen kasinon ja joen rannalle rinteeseen rakennetun kaupungin, keskeltä linnamaisen ja kauniisti valaistun kivirakennuksen. Löysimme syötävää rempseän nuoren tarjoilijan raflasta.
Molemmat meistä alkoivat olla entistä kipeämpiä. Jokainen aamu alkoi tehosetillä, johon kuului sinkkitabletteja, monivitamiiniporeita, särkylääkkeitä ja kurkundesinfiointia.
Seuraava päivä Veliko Tarnovossa. Ihania kujia, kivitaloja, historiaa, pienen kaupungin charmia. Kuuma, hiki ja kunnollisen “ihmisen paperin” etsimistä, jolla Päivi voisi pyyhkiä hikeä kasvoistaan ilman valkoisia nessuriekaleita. Mahdoton tehtävä. Kaljoja, kahveja. Putiikeissa pyörimistä.
Iltapäivällä yritimme etsiä bussiasemaa, josta pääsisimme kohti Bukarestia, Romaniaa. Aloin olla kipeä siinä määrin, että repun kantaminen tuntui tukkivan viimeisetkin hengitystiet ja hermostuminen oli lähellä molemmilla. Seikkailimme kahdella paikallisbussilla aivan vääriin paikkoihin ja kävelimme takaisin lähtöpisteeseen. Lopulta löysimme oikean bussin, joka vei karulle, kaupungin ulkolaidalla olevalla bussiasemalle. Mistään en löytänyt enää evästä bussiin, joten nälkäinen stressikiukku oli lähellä. Pikkubussilla siirryimme rajakaupunkiin Rusiin, jonka bussiasemalta otimme väsyneinä ja nälkäisinä taksin hostellille. Leopardikuvioiset nojatuolit tervehtivät meitä huoneessamme.
Rusin keskusta oli eläväinen, kaunis ja käveltävissä. Kuin luotu iltakävelyille, joissa syödään ja juodaan eri paikoissa jäätelöä, kahvia, viiniä ja ruokaa. Kävelimme syömään, katselimme maailman halvinta pehmiskiskaa silmät epäuskoisina. Seuraavan päivän vietimme Rusin kaduilla sen pehmiksen ja käppäilyn merkeissä. Löysimme kirppareita ja venäläishenkisen torin, josta ostin posliinisen maatuskamagneetin.
Jo bussin lähestyessä Bukarestia rajamuodollisuuksien jälkeen tiesin, että pitäisin kaupungista. Berliini ja Budapest yhdessä! Kuluneita seinäpintoja, pömpöösejä rakennelmia, valtavia katuja, pienen pieniä kujia, kahviloita, paikallista pikaruokaa, elämää ja elämännäköistä.
Löysimme kotimme ja sen pihalta isäntämme, omanikäisen ja pelottavan energisen mustahiuksisen pitkätukan taksimatkan jälkeen valtavan, vanhan kerrostalon neloskerroksesta. Tyyppi vuokrasi varmaan noin kahdensadan neliön kompleksista kolmea eri huonetta, jossa oli iso olohuone, useampia vessoja, parveke ja keittiö. Saimme raflavinkkejä, torineuvoja sekä tiedon ilmaisesta Greensounds -puistofestarista, joka järjestettiin meidän siellä ollessamme.
Bukarest oli ehdottomasti palaamisen arvoinen. Ainoastaan taksikuskeille pystyimme suuttumaan useita kertoja. Taksin kyljessä kerrotaan kilometrihinta, joka voi olla kaikkea 3 ja 12 leu:n väliltä. Kun on bongannut halvemman taksin, on varmaa että syntyy ongelmia joko maksamisessa (“minulla ei ole antaa takaisin rahaa”), hinnassa (“mehän sovimme tästä etukäteen”), käytöksessä (“ai ette puhu romaniaa? en ota teitä kyytiini”). Tapasimme Bukarestissa yhden siedettävän taksikuskin. Ja miljoona loistavaa juustopasteijaa!
Sunnuntain kotiinlähdön päivä oli yhtä surullismielinen kuin aina. Sovimme, että olemme lomalla niin kauan, kunnes lentokoneen pyörät koskevat Helsinki-Vantaalla Suomen asfalttia. Olimme hokeneet päiväkaljojen yhteydessä jo useita päiviä lomalla oloa, ja sama jatkui viimeisenäkin päivänä.
Balkan, me kohtaamme vielä.
Leave a Reply