Sunnuntaina odottelin hostellilla ennen yhdeksää noutajia Jungle Toursilta päiväreissulle. Päivän ohjelmassa oli paikka Arenalin tulivuoren patikoinnille, sen purkauksesta syntyneen järven uinnille, jonka jälkeen toiselle tulivuorikäppäilylle ja vesiputoukselle sekä lopuksi kuumien lähteiden lillumiselle.
Ensimmäisenä tajusin, että olin unohtanut lenkkarini eilisen illan pakuun, jolla tulin joenlaskureissulta. Laitoin heille meiliä, johon he vastasivatkin, että kengät ovat löytyneet. Valitettavasti en saisi niitä takaisin, ellen menisi tapaamaan jotakin työntekijää tasan kello viideltä 20 kilometrin päähän. Se oli päiväreissun vuoksi mahdotonta, joten heippa lenkkarit ja revenneet Vansit patikkakengiksi jalkaan.
Ajettuamme La Fortunasta parikymmentä minuuttia El Arenal Vulcano National Parkin porteille, tapasimme ihastuttavan oppaamme Auguston, joka aloitti kaikki lauseensa sanomalla ”Ok friends/amigos” tai ”look friends/amigos”. Ensimmäinen tunti oli vielä kasvi- ja eläintarinoiden siivittämää maltillista kipuamista ensin tiellä ja sitten polulla, mutta toinen tunti pelkkää jyrkkää luonnonporrasmaista nousua kapealla, runkoisella ja savisella polulla. Olin melko varma saavuttaneeni kosteassa sademetsässä samalla myös hikoiluennätyksen.
Mukana ollut porukka oli noin kahdeksanhenkinen, joista viisi oli partyhostellista mukaan napattu joukko, jotka polttivat jokaisella tauolla jointin ja välimatkoilla napsivat joitain kemikaaleja. Se johti tietysti ylettömään naureskeluun, huonoihin ja hyviin vitseihin, oppaan innostukselle hihittelyyn ja muihin iloisiin seuramatkalle sopiviin reaktioihin. Osan aikaa juttuja oli ihan hauskakin kuunnella ja hymähdellä mukana, iltapäivällä ehkä homma oli selväpäiselle mennyt jo vähän epäkiinnostavaksi.
Viimeisen tuskallisen tunnin jälkeen saavuimme Basecamp 1968:lle, ylimmälle kohdalle jossa 1968 viimeksi purkautunutta Arenalia sai enää kavuta. Siitä aina vuoteen 2010 tulivuori sylki päivittäin ulos hiljalleen laavaa, mutta kahdeksaan vuoteen vuoressa ei ole tapahtunut mitään. Viimeisessä purkauksessa kuoli läheisestä tuhkan alle jääneestä kylästä lähes 90 henkilöä, koska valtava purkaus peitti sen alleen alle sekunnissa purkauksen alkamisesta.
Kavuttuamme alas hieman iisimpää reittiä menimme uimaan Arenal Lagunaan, joka oli ollut joki ennen purkausta. Kun siitä lentäneet laavakivet ja massa tukki joen kulun, se synnytti järven. Uskalsin jopa hypätä narun päästä tarzanmaisesti veteen, koska se oli ainut reitti alas.
Sen jälkeen siirryimme syömään paikallisen perheen luokse riisiä ja papuja, josta siirryimme pakulla puolisen tuntia toiselle Arenal Parkin reitille. Matka oli paljon kevyempi, nousuja ei juuri lainkaan ja lisäksi kaksi ihastuttavaa riippusiltaa rotkon yli. Puolessa välissä oli mahdollisuus käydä uimassa vesiputouksella, jonka skippasin, koska en mukavuudenhaluisuuttani halunnut mennä sinne paljain varpain, kun vesikenkäläisetkin näyttivät kamppailevan sekä ylös- että alasmenon kanssa.
Loppumatka meni luonnosta oppaalta kuunnellen, lintuja ja käärmeitä bongaillen. Kyselemättä toimin ilmeisesti myös kasvomannekiinina, kun opas demonstroi joidenkin kasvien värjääviä vaikutuksia. Ennen siirtymistä kuumille lähteille (eli tulivuoresta ulos pulppuavalle lämpimälle joelle) lepäilimme hiukan Parkin alkupisteen hienommallla hotellilla.
Joelle meno oli aika korutonta, kun uikkarisilleen piti vaihtaa jo pakussa, mukaan sai ottaa vain pyyhkeen. Ilta oli jo pilkkopimeä, kun haparoimme tien viereen parkkeeratusta pakusta johonkin tavallisen näköiselle yleiselle joelle. Otin mukaani itsetekemäni monikäyttöhuivini, joka on ollut reissulla kaikkea hiushuivista pyyhkeeseen ja peitosta hameeseen. Kun lopulta pimeässä rinteessä ja epätasaisessa joenpohjassa hoippuen pääsimme istumaan jokeen, fiilis oli jo ihan hyvä. Meille tarjottiin sokeriruokoviinaa snapseina ja tulivuoren tuhkasta tehty kasvonaamio. Tuntui turistilta.
Menimme takaisin eri reittiä kun olimme tulleet, ja oppaamme piti hakea pyyhkeemme. Huiviani ei kuitenkaan ollut niiden joukossa, vaikka hän palasi sitä vielä etsimäänkin. Surullinen loppu viisi kaunista vuotta kestäneelle yhteiselle matkallemme.
Vähän ennen kahdeksaa minut tipautettiin lopulta hostellilleni naamassa tuhkajäänteitä ja märissä uikkareissa. Suihkun kautta käppäilin kaupalle ostamaan riisin kanssa leipää, papuja ja iltakaljan hostellin keittiössä tehtäväksi, sillä en jaksanut mennä etsimään enää ruokapaikkaa.
Maanantaiaamuna edessä oli lähtö Nicaraguaan. Pakkasin kimpsut, söin puuroa ja leipää ja käppäilin bussiasemalle noin kahdeksaksi. Puoli yhdeksään mennessä olin löytänyt ”yhden laiturin” asemalta bussin, jolla ajelin reilu puoli tuntia Florencian risteykseen ja jolta kartan mukaan menisi Ciudad Quesadasta lähtenyt bussireitti kohti Los Chilesin rajanylityspaikkaa. Löydettyäni oikean tien pysäkin, bussi tulikin jo melkein vartin päästä. Onnekasta! Olin ainut ulkomaalainen ja edes nainen koko bussissa, mutta jossain vaiheessa kyytiin alkoi nousta koululaisia.
Parin tunnin päästä pysähdyimme ensin Los Chilesissä, jossa meinasin saada sätkyn auton pysähtyessä sitä kohti juoksevista miehistä ja naisista rahatukkuineen. Ne tunkivat niitä bussin ikkunoista käsillään samalla huutaen GAMBIOGAMBIOGAMBIO. Pienellä tarkkailulla ymmärsin, että kyse oli rahanvaihtajista. Sama jatkui rajalla, jossa jäin pois. Kävelin Costa Rican viranomaisten puolelle, jossa piti maksaa 5000 colónia (9e) maastapoistumismaksua. Onneksi sellainen löytyi vielä rahapussista! Käveltyäni yli rajan parinsadan metrin välitilan löysin Nicaraguan puolen kopin, jossa piti maksaa 10$ turistimaksu ja 2$ jotain muuta mystistä. Tullimiehet eivät reissaajan rinkkaa erikseen tutkineet, vaan sain vapautuslapun kävellen läpi.
Kysyin neuvoa bussista, ja löysinkin parin sadan metrin päästä keltaisen, rähjöisen pakun, jonka ikkunassa A4:ssa luki San Carlos. Vielä sit ennen pari henkilöä tarkasti passini – luultavasti tylsyyttään, koska en nähnyt rajalla muitakaan.
Hyppäsin pakuun, joka ajoi noin kilsan päähän ilmeisesti epävirallisemmalle rajalle, josta noukimme auton täyteen säkkeineen ja pakaaseineen sinne ahtautuvia paikallisia. Alle kahdella eurolla pääsi tunnin matkan San Carlosiin, Rio San Juanin joen suulle.
Hyppääminen bussista meluisalle ja rähjäiselle pikkutorille tuntui heti erilaiselta kuin Costa Ricassa. Tuijotuksen määrä kasvoi reippaasti, samoin elin- ja hintatason eron. Toki historiakin lukuisine verisine sisällissotineen ja sandinistoineen on erilainen. Löysin tieni ”satamaan”, jossa tuskallisen kuumaan, täyteen ja kaaoottiseen satamahalliin oli vaikea mahtua sisään. Joku random-jono johti penkillä istuvan miehen luo, kysyin olisiko se jono El Castillon veneen lipuille. Sain myöntävän vastauksen, mutta levenevää vaan ei lyhenevää jonoa odottaessani vartin päästä joku tuli kysymään olenko menossa El Castilloon, ja osoitti ihan virallisenkin tiskin. Sinne siis.
Sain lipun nopeampaan kahden tunnin pangkaan, joka lähtisi vasta kahden tunnin päästä 15:15. Rinkan kanssa en kuitenkaan viitsinyt lähteä juuri käppäilemään, joten istuin ja hikoilin odotussalissa. Jossain vaiheessa kaikki häippäsivät kiireisesti, ja luulin heidän menevän johonkin paattiin. Kun minua erikseen tultiin hätäisesti häätämään salista ulos ja pyydettiin kiireessä jättämään rinkkakin sisälle, olin melko varma tulipalosta. Päästyäni ulos sisään kuitenkin lappasi valtavan savupilven, kemikaalin ja bensankatkun saattelemana miehet lehtipuhaltimen näköisten laitteiden kanssa. Kaasun määrä oli valtava, silmiä kirveli kymmenen metrin päässä. Lopulta kysymällä selvisi, että kyse olikin torakkamyrkytyksestä. Ilmeisesti tarve oli akuutti!
Kun pääsin lopulta veneeseen, pienen pienet istuimet pakottivat minut istumaan sivuittain: tila riitti puoleen reiteen. Pitkulainen vene lähti matkaan ja veti muovipressut sivuilleen roiskeiden välttämiseksi. Se siitä jokitunnelmasta. Pysähdyimme matkan varrella mitä erilaisimmissa pientareilla jättämään tai noukkimaan ihmisiä, vaikka ympärillä ei asutusta näkynytkään. El Castillo näkyi kahden tunnin päästä rannassa pitkälle kukkulalla olevan vanhan linnoituksen ansiosta. Ainut väylä kylään oli jokea pitkin, joten pienessä parin tien kylässä ensimmäine vastaan tuli ”roska-auto”, eli hevonen, kärry ja kuski.
Olin varannut yön Nena Lodgesta (12$ yhden hengen huone jaetulla kylppärillä), jossa ei kaikkien kohtaamiabi nicaragualaisten tavoin ollut ketään englanninkielentaitoista. Vanha abuela ja minä selvisimme naurettavalla espanjallani kuitenkin toimenpiteistä päästäkseni huoneeseen. Kyselin retkistä Indio Maizin biologisen suojelualueen viidakkoon, mutta yksin ne olivat aivan liian kalliita. Olin kuullut siellä riehuvasta, jo 7000 neliökilometrin verran sademetsää tuhonneesta metsäpalosta, jota ei oltu vieläkään sammutettu: osittain siksi, että ylpeä Nicaragua ei suostunut esimerkiksi vastaanottamaan apua Costa Ricalta, jonka kanssa heillä on nihkeät välit, nokittelua ja rajakiistoja mm. Costa Rican rakentamasta tiestä Indio Maizin suojelualueella, jonka alueen luontoa tuhoavista vaikutuksista käydään edelleen oikeutta. Tulipalo oli kuitenkin alueen toisella laidalla.
Kavuttuani huoneeseeni minua tultiin kuitenkin hakemaan alas, sillä kaksi naista olivat kyselemässä yön yli kestävistä retkistä viidakkoon. Englantilaisen Tracyn ja kanadalaisen Alisonin kanssa päätimme yhdistää kulut, ja lähdimme tiedustelemaan vaihtoehtoja retkistä. Oven ulkopuolella tapasimme vielä meksikolaisen Alexandran, joka myös halusi lähteä viidakkoretkelle. Neljän ryhmä oli kasassa!
Kiersimme eri taloissa kyselemässä mahdollisuuksista, ja lopulta valitsimme Basiliscuksen tarjooman, johon kuului mm. kanootilla melomista parilla eri Rio San Juanin sivujoella, pari vaellusta, paikallinen opas englantia puhuvan vaimonsa kanssa, leiriytyminen joen keskellä olevalla pikkusaarella ja kaikki leirinuotiruuista kookosrommiin. Bueno! Kävin Alisonin ja Tracyn kanssa syömässä paikallista grillattua kokonaista kalaa ja juomassa oluet hyvän sattuman kunniaksi ryhmän löytymisestä kuin itsestään. Paineltuani takaisin hostellille sinne ei ollut vieläkään tullut ketään muuta vierasta: koko yläkerran iso terassi riippumattoineen oli omassa käytössäni kylmän suihkun ja aamua varten pikkurepun pakkaamisen jälkeen.
Huomenna viidakkoon!
Leave a Reply