28 tunnin matkustamisen päättyminen jäälatteen

Heräsin aamulla vessaan vain huomatakseni, että olin laittanut herätyskellon soimaan asetuksella arkipäivä, mistä luonnollinen seurauma olikin paniikki. Kello oli tunnin enemmän kuin olin ajatellut sen olevan herätessäni, joten jäi loput pakkaustarkamiset, valmistelut ja rauhalliset aamuvenyttelyt juhlallisine aamiaisineen tekemättä. Tomin eväsleipäkokkailun avustamana ehdin kentälle aivan aikataulun mukaan.

Lentokentällä iski zen, joka jatkui vielä vaihtokentällä Pariisissakin. Mielenvikaisen kummallista ja samaan aikaan mahtavinta olla hetki ilman oikeastaan minkäänlaista ahdistusta tai levottomuutta. Yritin ja yritin jokapäiväiseen tapaan kuulostella ajatuksia, pääkaaosta, fyysisiä tunnelmia. Oli vain ihan oikeastaan mielen ja kehon pysähtyneisyys. Vaikka en liiottele kokemusta minkäänlaiseksi läpimurroksi, hetki ilman joka ikinen sekunti vaivaavaa ajatusrulettia (mitä tämä on, miksi tuo on tuossa, mitä tämä tarkoittaa, miksi tuntuu tältä, miksi tuo tuolta, mistä tämä pahoinvointi nyt tuli, ainiin ja hengitä tasaisesti ja muista yrittää rentoutua, mitä pitikään nyt tehdä, miksi koko ajan pistää rintaan, mitä tuo katse tarkoittaa, pitikö tehdä jotain) oli aen hetken vallankumouksellista. 

Miksi lentokentällä voi olla poikkeuksellisen rauhallinen? Sama nykyisin erikoisharvinainen tilanne voi iskeä myös pitkällä junamatkalla. Tänään pääsin keittiöfilosofoinnissani niinkin pitkälle, että yhdistin kaiken Stephen Kingin lapsuusajan televisioelokuvasuosikkiini Langoliereeihin. Ajellessani Pariisin Charles de Gaullen kentällä terminaalien ja porttien väliä kulkevalla shuttlebussilla 2D-portilta terminaali ykköseen lähes 45 minuuttia sain jostain sadan vuoden takaa yhtäkkisen vahvan muiston päähäni langolieereista, sillä Terminal 1 -rakennus näytti bussin ikkunasta kaikessa bunkkerimaisuudessaan jostain syyltä samalta kuin sarjassa. Ajatuspäätelmissöni pääsin lopulta jo siihen vaiheeseen, jossa yhdistin pätevästi yhteen langolieerit ajan tappajina, sarjan kentällä vallitsevan pysähtyneisyyden aikakäsitteistä vapaana alueena ja kokemani kiireettömyyden ja kyvyn rentoutua näissä olosuhteissa. Mäntsäläläinen maalaisjärki pakotti vielä kyllä ajattelemaan myös sitä mahdollisuutta, että tuollaisessa siirtymätilassa (lentokenttä, juna) lienee selvä päämäärä ja tarkoitus, sovittu polku tavoitteeseen, vapaana päätöksistä tai loputtomista valinnoista. Lipussa lukee portti numero 28, hakeudu siis sinne. Ei tarvetta miettiä eksyneenä niistä kaikista kymmenistä tai sadoista tarjolla olevista porteista punniten, aprikoiden ja harkiten, että mikäköhän nyt olisi itselle paras valinta kaikki puolet huomioiden vain lopulta pohtien, olisiko muuten sittenkin pitänyt valita toisin. Minä olen valinnut kohteen, ja portista numero 28 sinne pääsee. Piste.

Jatkolento Sri Lankan Airlinesilla lähti neljän tunnin odottelun jälkeen. Lentoemännillä oli napapaidat yhdistettynä shariin. Viiniä tarjoiltiin reilusti. Luin Lonely planetia, Paul Austerin NY-trilogiaa, pyörin penkillä, tuijotin eteeni ajattelematta mitään, katselin pätkiä leffatarjonnasta (en koskaan onnistunut näkemään mitään niistä kokonaan tai oikeastaan edes viittä minuuttia pidempään), kuuntelin gunnareita ja dire straitsia koneen musiikkivalikoimasta, yritin pitää silmiä kiinni onnistumatta torkkumaan ja yritin turhaan noin kaksikymmentä kertaa saada Hesarin iPad-sovellusta avaamaan sinne aamulla lataamani päivän lehteä. Kasvisruoaksi tuli maustamatonta riisiä keitettyjen herneiden, porkkanoiden ja perunapallojen kanssa. Ymmärsin ensimmäistä kertaa vitsailun lentokoneaterioista. Onneksi setti sisälsi paketin briejuustoa, jonka sekoittaminen annokseen pelasti paljon. Toinen ateria oli samaa riisiä pavuilla ja sipulilla, mutta juusto puuttui.

   

Lento laskeutui paikallista aikaa puoli viiden maissa aamuyöllä. Olin hankkinut viisumin etukäteen, joten muodollisuuksiksi riitti passintarkastus ja maahantulokortin täyttäminen. Rinkkaa odotin lähemmäs tunnin ihmetellen kylttien erilaisia aakkosia ja jännityksellä seuraten jonkun länsimaalaisen nistiparin laskuriitaa, jossa nainen kiersi kehää ympäri salia repien tukkoja hiuksistaan ja huutaen. Tukkoja seurasi lattialla hänen rinkiään muutaman villakoiran verran. 

   

Varaamaani hostelliin pääsi kirjautumaan yhdeltä, mutta halusin viedä rinkan sinne jo edeltä. Astuessani ulos ymmärsin luultavasti hyperventiloivani, jos joskus päädyn esimerkiksi Delhin lentokentälle. Aamukuudeltakin piskuisen lentokentän edusta oli tukotettu ihmisillä ja autoilla. Taksi madame taksi madame taksi madame taksi madame -nauhan soidessa korvissa yritän nähdä jossain bussin kylttiä ja etsiä tietä johonkin, missä olisi tilaa. Saattajia oli myös tupakalle, kun yritin kaivaa sytkäriä. Tyrkyttämisen sivuuttaminen ja suomalainen ilmeettömyys katkaisivat tilanteet helposti. Pari kertaa edustan kiertämisen jälkeen menin yhdellä parkkipaikalla näkemäni ainoan bussin luo, jonka ymmärsin oikeaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun koneeni lentoemäntä istui viereeni.

Useamman kymmenen kilometrin matka meni nopeasti, näin meren ja paljon vihreää. Kaupungissa päätepysäkkinä oli Pettahin pääbussiasema, jossa näytti siltä mitä olettaisin näyttävän, jos gaykitch-bollywood-sirkuskiertue olisi saapunut kaupunkiin noin sadan bussin voimin. Tiesin hostellin olevan lähellä olevalta juna-asemalta käveltäessä ja kun nousin bussista sieltä noussut toinen eurooppalaistyttö kysyikin kävelisinkö hänen seuranaan asemalle. Asemalta tyttö jatkoi Mirissaan, minä etsin hostellia ja yritin kadota taksintarjoajilta. Ennen hostellia löysin mm. pääpoliisiaseman, wtc:n, pääpankin ja new swastika printing house -nimisen kirjapainon. Hostelli löytyikin melkein wtc:n juuresta, vaikka eräskin tuktuk-kuski kävi muutamaan otteeseen ilmoittamassa kuullensa tyttäreltään, että seutu olisi aivan liian kallista minunlaisellenne. Töhnäisyys siis näkyi jo ulospäinkin.

   

Hostellilla olin hiessä, kolmenkymmenen asteen muutos ilmatilassa ei sujunutkaan ihan smoothisti. Pyysin myös vaihtaa farkut shortseihin. Olisin voinut vaikka maksaa koko yön maksun päästäkseni tässä vaiheessa hetkeksi lepäämään, mutta vasta yhdeltä sain luvan palata. Pettahin kaaottiset katukojukorttelit hylkäsin jo ajatuksena väsyneelle mielelle ja silmille mahdottomina, joten lähin kävelemään rantaa pitkin etelään. Matkalla näin kolme krikettiporukkaa nurmikolla, joka erotti tien merestä. 

Tänään on myös ilmeisesti uuden presidentin syntymäpäivä, jonka kunniaksi minua neuvottiin useampaankin buddhatemppeliin seuraamaan isoa seremoniaa. Yritin epätoivoisesti etsiä kahvilaa, jossa olisi pöytiä joissa istua hetki rauhassa. Ymmärsin, että sana hotel tarkoittaa jotakin kiskan ja snägärin kaltaista. Ostin leipomosta ensimmäisen currykalarottini, joka oli lähes syömäkelvottoman tulista. Maleksin, maleksin, istuin, maleksin. Kuulin kymmeniä kertoja litanian Tuk tuk madame taksi madame tuk tuk madame where are you going hello where are you from taxi madame hello mama (kyllä, minua kutsuttiin mamaksi!). Ottaen huomioon, että suurin osa maan ihmisistä puhuu englantia, vaikkei se virallinen kieli olekaan, on minun ymmärtämisessäni suuria haasteita. Tänään en saanut esimerkiksi millään ymmärrettyä, että myyjä ei intä sanaa receipt, vaan pyysi istumaan (sit down, please). Viimein myönsin olevani väsynyt, kun toivoin keitaan lailla eteeni ilmestyvän jonkin Starbucksin kaltaisen, kasvottoman ja kansalaisuuksien ja tottumusten ulkopuolella toimivan jättiläishirviön. Tunsin maailman huonoimman matkaajan palkinnon napsahtavan harteilleni.