Uuden vuoden aattona eli sunnuntaina (vai mahtaakohan tämä olla vanhan vuoden viimeinen?) heräsin makeasti kolmen hengen mökistäni, avasin oven ja näin kuistini riippumaton takaa meren. En tiedä, voiko ihmisen aamu luksuksemmin alkaa, jollei pidetä mittarina rahallista vaan mentaalista luksusta. Moskiitot ja muut ötökät ovat syöneet minut päästä varpaisiin viime päivien aikana sellaisella tehokkuudella, että heräsin useita kertoja yöllä paukamien poltteeseen ja kutinaan. Lähdin kävelylle rantaan, katselin surffareita, näin rannalla kuolleen jättiläismäisen, piikikkään kalan, jota epäilin pallokalaksi. Ainut harmillinen tekijä on se, että koska tämä ei varsinaisesti ole rantalomakohde, eikä nyt ole sesonki kun vasta ihan hiljalleen käynnistymässä, ei uikkareissa kävelyllä muslimikalastajien ja rannalla oleskelelijoiden keskellä aiheuta itselleen muuta kuin epämukavan ja tyhmän juntin olon omasta “alastomuudestaan” epäsopivana poikkeuksena. Surffarit toki vetelevät t-paidassa ja shortseissa, mutta olen nähnyt, paikallisten nuorten uivan usein farkutkin jalassa. Joten ei auringonottoa oman bungalowin edustaa lukuunottamatta minulle, ja siihen en jaksanut jäädä makoilemaan.
Aamupalan jälkeen, minkä hedelmälautasen superystävällinen omistaja aateloi paikallisella hunajantyyppisellä liemellä, halusin vuokrata pyörän ja päästä näkemään seutua kauemmas. Parhaimmat hetket, tilanteet ja kokemukset olen usein nähnyt tällä reissulla pyöränselässä, keskustojen ulkopuolella. Skootterilla pääsisi pidemmälle, ja sitä minulle tarjottiinkin useassa paikassa, mutta toistaiseksi en ole uskaltanut ottaa sitä ajaakseni. On pyörällä rullailun hitaudessakin puolensa, ehtii ainakin huutelemaan kymmenille lapsille vastauksi lukemattomiin pihojen hello-huutoihin ja vilkutuksiin. Useimmat täällä puhuvat muutaman sanan englantia, ja useimmiten pyöräillessäni ohi ajavat perheetkin kolmipyörä-tuktukeillaan hidastavat, huutavat hi tai hello, kaasuttavat ja huutavat bye bye. Ilmeisen tärkeää on kuitenkin tehdä se tervehdys, vaikka se päättyy heti moimoi:hin. Toinen tavallisin keskustelu etenee tapaan “Hello how are you, where are you going, where are you from”. Sitä harvemmin kukaan jättää tiedustelematta, että mihin olen menossa. Sen ymmärtäminen, että vaan pyöräilisin katsellakseni ympärille, tuntuu olevan kyselijöille aivan utopistinen ajatus. Silti on ihan miellyttävää, että ihmiset suurimmaksi osaksi tervehtivät pelkän kummallisen friikin näköisen matkaajan tuijottamisen tai tarkkailun sijaan sellaisen tullessa vastaan kotikadullaan tai kulmillaan, ei tunne itseään ihan niin sirkuseläimeksi. Kyllä sitä itsekin toljottaisi, jos Markkinakadulla kävelisi yhtäkkiä avaruusolio. Mahtaakohan se muuten olla nämä hiukset, vai miksi minua on luultu kiinalaiseksi tai japanilaiseksi jo useampaan otteeseen? Tänäänkin ohiajava tuktuk huusi arigatoa. Ja muuten, ei sillä ole paljon väliä “mitä ne meistä suomalaisista ajattelee”, mistä niin moni huolehtii. Todella harva Colombosta lähdön jälkeen on ollut millään muotoa tietoinen, missä koko maa on. Lähimaista Norja tosin soittaa aina kelloja, jos jaksaa alkaa tarkemmin korjailemaan heidän “Finland = England” -tulkintaansa.
Löysin kadulta lopulta miehen, jolta sain pyörän 400 rupialla päiväksi (skootteri olisi ollut 1000, en tiedä oliko se ihan linjassa). Verrattuna viime Aasian reissuun skootteiren vähyys liikenteessä on kyllä silmiinpistävää. Useimmin, jos vastaan sattuu tulemaan skootteri, sen on vuokrannut joku turisti. Paikallisilla on paljon moottoripyöriä tai mopoja, autot ovat Hiacen tyyppisiä minipakuja tai sitten jotain kiiltävänpuhtaita Land Rovereita tai muita sen tyyppisiä, mitään ns. perushalpisautoja ei juuri näy. Kolmipyörätuktukit ovat niitä jokaperheen kauppakasseja. Polkupyöräileviä miehiä näkee myös paljon, naisia en ole itseasiassa nähnyt koskaan. Siksiköhän ohi ajava pappakin osoitti häveliäästi sormellaan ja nauraa räkätti harvoilla hampaillaan.
Päätin ajella kohti etelää, Panaman pienen pieneen kylään. Matka alkoi riisipeltojen keskellä, jossa oli juuri käynnissä kylvöaika. Täysin mudassa olevat traktorit ja niiden liinalla huputetut kuskinsa äestivät maata, ja miehet säkit selässään heittivät siemeniä vettä lilluvaan peltoon. Tien varrella olevissa joissa traktoreita oli ajettu pesulle, ja siinä samassa kylpivät myös kuljettajat. Vuohilaumoja, vesipuhveleita, lehmiä ja marakatteja kadulla. Enemmän kummallisia lintuja kuon Yalassa näin koko aikana. Keskivaiheessa reittiä tuki enemmän savannimaista, kuivaa maisemaa. Mieletön olo, hymyilin kuin vähäjärkinen (joka on jälleen kerran ihan paikkaansa pitävä lause). Pysähdellessäni juomaan tai lepäämään maanviljelijät tulivat juttusille ja pummimaan tupakkaa (joka on täällä aivan järkyttävän hintaista verrattuna muuhun hintatasoon, puhutaa siis samasta hintaluokasta kuin Suomessakin). Pari kertaa oli vuohi- tai puhvelikolari lähellä.
Panaman “keskusta” osottautui erilaisten, noin kymmenen hökkelikaupan reunustamiksi tienpätkäksi. Käännyin sivukadulle, sieltä seuraavalle, sieltä seuraavalle. Yritin löytää merenrannan, ja jossain vaiheessa löysin jonkinlaisen järven, ja siitä vähää matkaa eteenpäin kiivettyäni hiekkanyppylälle näin valtavan hiekka- ja taimikentän toisella ladalla meren ja siinä keskivaiheilla jonkinlaisen hiekkatien. Minua pyörilläön jo hetken aikaa seurailleet pari pikkupoikaa katsoivat kun hullua, kun työnsin pyörän hiekkakukkulalle ja päätin oikaista hiekka-aavikon läpi tielle, jonka oletin vievän merelle päin.
Dirtrrackin päästä löytyi ensin järvi, sitten talo ja meri, hiekkaa ja kivikasoja kallioineen. Talon edustalla seissyt perhe oli hämmentyneen näköinen tervehtiessään. Yhdelle kallioille oli levitetty kuivumaan kymmenittäin kaloja. Istuin kivillä, hetken aikaa makoilin mukaan otetulla pyyhkeellä yksinäisyydessä katsellen loputtomia, autioita merenrantakaistaleita, kunnes takaani kuului rykimistä ja jonkun nuoren miehen tervehdys vähän matkan päästä. Pelästyin sen verran, että vedin vaatteet takaisin uikkarin päälle ja lähin polkemaan takaisinpäin, ostin kylässä jäätelön ja vettö ja poljin takaisin Arugam Baylle, jossa kävin pikasuihkussa bungalowilla ja syömässä, tilasin itselleni samalla illaksi perinteisen curryvalikoimasetin riisillä ja pappadumilla. Olin halunnt syödä vähän “hienommin” jotain perinteistä, ja tuo annos on sellainen joka usein curryjen valmistukseen vaadittavan ajan vuoksi täytyy tilata joitain tunteja aiemmin, ja nyt ajattelin olevan sopiva ilta. Pääsin myös pitkästä aikaa wifiin, yhteys kun ei riitä minun mökkiini saakka, ja aamupalalla omistaja selitti sen olevan pois käytöstä, koska joku oli käyttänyt eilen koko sallitun 4 gigaa, jota enempää ei kuulemma saisi maksamallakaan, sillä netin käyttömäärät on jotenkin rajoitettuja. Kahdelta raja oli taas nollaantunut.
Lähdin vielä käymään pohjoisessa isommassa Pottuvilin kylässä parin kilometrin päässä, ennen kuin pyörä piti palauttaa ja tuli pimeä. Keskusta oli tyypillinen kuin minkö tahansa srilankalaisen kylän, ostin papalta vesimelonin ja mangoja hedelmäkiskasta, ja vastapainoksi löytämästäni marketista globaalia, kylmää coca-colaa. Täällä on mahdotonta saada mistään juomiskelpoista kahvia (ja en ole edes vähimmässä määrin kranttu asian suhteen), joten selitän kokiksen hassaamiset kofeiinin tarpeella. Yksi päivän hienommista rullailuista oli lähteä siitä läpi asuinalueiden pikkuteiden etsimään Pottuvil Pointia, jonkinlaista merenrantapätkää, joka on myös yksi alueen surffispoteista, joita onkin lukuisia. Kaikki ne talojen kulmilla, teillä, pihoilla ja ovensuissaan askaroivat, puuhastelevat ja tervehtivät ihmiset! Monilla oli myös selvästi ykköset niskassa uuden vuoden kunniaksi, pienillä tytöillä glitterihameita, musliminaisilla perinneasuja. Löytäessäni tuhannen hyvänlaatuisen eksymisen jälkeen merelle aurinko oli jo melkein laskenut. Käydessäni rannassa siellä lähellä olleelta leikkikentältä juoksi juttelemaan kaksi kymmenvuotiasta poikaa, joiden määrä jossain vaiheessa kasvoi kymmeneksi. Siinä vaiheessa päätin poistua vähin äänin ennen kuin mitään joukkotapahtumaa syntyisi. Yksi ehdotteli kovasti treffejä, ja imarteli tulkitessaan minut kaksikymppiseksi.
Takaisin kotiin palatessa laskutui pimeä, kävin suihkussa tuntiessani olon likaisemmaksi kuin vähään aikaan, sitten ananasmehulla viereisessä kuppilassa pyöränpalautusmatkalla. Tarjoilija kettuili iPhonestani suomalaisen Nokian sijaan, ja totesi sitten Nokian olevankin ensimmäisen sukupolven puhelimia. Jos Sri Lankassakin ollaan sitä mietä, siinä mahtaa piillä totuus. Kahdeksalta olin sopinut tulevani syömään majapaikkani ravintolaan, ja siellä tarjoiltiinkin aikamoisen mellevä kattaus ruokaa. Paistettu makrilli ja viidessä kipossa isot kasat curryja: dahlia, kurpitsaa, papuja, punajuurta, riisiä… Kaiken kruunasi se, kun yritin tilata olutta, tuli omistaja kertomaan tänään olevan erikoispäivä johonkin uskonnolliseen seikkaan liittyen (en ihan saanut selvää, mistä oli kyse), eikä koko kylässä saisi tarjoilla tai olla esillä alkoholia. Hän kuitenkin toi juotavakseni oluen salaa kahvikupista tarjoiltuna. Ja kerroinko jo, että minua puhutellaan jatkuvasti nimeltä miss madame Jennynä? Tunnen oloni ihan kuninkaalliseksi!
Voi elämän hienous tässä ja nyt, hetkessä, ei huomenna tai eilen – mindfulness, jota en ikinä tavoita, mutta tänään se oli lähellä. Tänään näin niin monta ihmeellistä juttua, uutta asiaa, hienoa väriä, valokuvauksellista puotia autokorjaamosta ompelimon kautta hedelmäkojuun, koin pitkästä aikaa varauksetonta rentoutta, ahdistuksen poissaoloa, vapauden tunnetta, iloa, ystävällistä kohtaamista, vilpitöntä hymyä.. Tämä päivä, se oli hyvä päivä.
Huomenna suunta keskimaahan, kohti vuorista ja kukkulaista teenkasvatusmaisemaa.
Leave a Reply