Perjantaina aamulla Kampotissa vuokrasimme skootterin, jotta pääsisimme ilman tourille osallistumista ajamaan Bokor Hill Stationille, eli kansallispuiston alueelle 1079 metrin korkeudessa sijaitsevalle hylätylle, entiselle kasino- ja hotelliresorttialueelle. Päätimme ottaa vielä toisen yön kuitenkin vielä samasta paikasta Molidenista, koska emme jaksaneet pakkailla rinkkojakaan tai alkaa etsimään uutta majapaikkaakaan. Eikä siinä mitään vikaakaan ollut paitsi kallis hinta.
Löysimme käänteen kansallispuistoon, tie nousi koko ajan ylemmäs. Matkalla olevilla levähdysalueilla ja levennyksillä tien vieressä oli aina liuta paikallisia picnicillä tai muuten kokoontuneena. Kaikki kulkevat lava-auton lava täyteen perhettä tungettuna ja pakujen takaosat myös aina ahdettuna viimeistä piirua myöten täyteen ihmisiä.
Täällä on palannut Phonm Pehnissä vielä tuntematon ilmiö, että meitä tuijotetaan häpeilemättä kuin muukalaisia toiselta planeetalta. Kampot ja Kep ovat molemmat kyllä paikallisten lomailijoiden suosiossa, ja esimerkiksi juuri menneen uuden vuoden juhlinnoissa suosittu matkakohde, mutta jotain todella kummallista on ilmeisesti etenkin minun naamassani, koska avoimen tuijottamisen ja päänkääntymisten määrä on jossain määrin jopa todella ahdistavaa.
Skootteri on pinkki kuten kypäränikin, ja pienintä mallia mitä tähän asti on nähty. Rinteen teillä lussutimme välillä kävelyvauhtia hitaammin. Kylmä alkoi tulla noin puolessavälissä, ja kukkulan huippu peittyi välillä hienosti pilvien keskelle. Hetkittäin oli kuin olisi ajanut savussa tai sumussa, kun pilvimassa leijui tien yllä ja keskellä. Olkaimettomassa paidassa ja shortseissa viileys alkoi painaa, koska en ollut varautunut alhalla kaupungissa kuin kerrankin aurinkoiselta näyttävään päivään.
Huipulle oli perustettu myös uusi massiivinen kasinoresrttikompleksi. Löysimme sen noin 45 minuutin ajamisen jälkeen, mutta kirjakaupasta mukaan nappaamamme kopiokartan tutkiminen itse hylättyjen rakennusten löytämiseksi vaati yhden jos toisenkin u-käännöksen. Kuten tavallista, bemsamittari veteli punaisella, vaikka olimme vetäneet tankin täyteen lähdettäessä. Vastaan tuli noin kaksikymmentämetrinen buddhapatsas huipulla, ja sitä tietä eteenpäin ajettaessa löytyi ensin myös hylätty poliisiasema ja sitten hotellirakennus, jonka eteen parkkeerasimme ja menimme katsomaan sitä sisältä. Parkkipaikka ja alue oli täynnä myös paikallisia turisteja, ja ensimmäisenä noustessani skootterin päältä minusta otettiin jopa kännykkäkameralla kuva. Mitä ihmettä? Lapset ja aikuiset tuijottivat avoimesti, joten olo ei ollut miellyttävin. Laosista tutun ujon uteliaan katseen sijaan tuijotus ei ollut pelkästään ihmettelevää, vaan osittain myös pelokasta tai vähän negatiivisen tuntuista. Sisällä nelikerroksisen, tyhjässä hotellissa meitä seurasi useampikin pikkulapsi, ja yhden pikkutytön sain pelästymään sellaisella volyymilla, että hän kääntyi minut nähdessään ympäri ja lähti juoksemaan toiseen suuntaan.
Hotelli itsessään oli kokonaan tyhjennetty, eikä kovinkaan mielenkiintoinen. Näkymät isojen pilvimassojen keskellä kukkulan jyrkänteellä olivat kyllä aavemaiset pilvien peittäessä koko maiseman tyhjistä ikkunoista ja hotellin parvekkeilta ja terasseilta. Tässä vaiheessa tärisin lämpötilan laskemisesta, ja sitten alkoikin ukkosmyrsky ja järkyttävä kaatosade, joka lennätti edessä olevan kiskan varjoja ja keräsi hotellin eteen syvän, ison järven. Meidän oli pakko jäädä värjöttelemään hotellin autioihin huoneisiin sadetta pitämään. Sade jatkui ja jatkui, ja olin enemmän kylmissäni betoniseinien keskellä hohkaavassa kylmässä ja märässä vuoristoilmassa kuin Suomen talvessa. Noin puolitoistatuntisen kaatosateen jälkeen tilanne rauhottui, ja lähdimme molemmat täristen ajamaan tankki punaisella takaisin kaupunkiin jäämättä tutkimaan muita paikan rakennuksia. Tomin kypärästä pystyi kaatamaan ulos vettä.
Alamäkeen bensankulutus oli onneksi vähäisempää, ja vähän alle 30 kilometrin matka ensimmäiselle alhaalla olevalle bensikselle onnistui. Lämpötila oli taas normaali, ja juoksin ensimmäisenä bensiksellä ostamaan kuumaa kahvia. Kun pääsimme takaisin Kampotiin, haimme hotellilta ensimmäisenä villatakin. Onko tämä se maailmankolkka, jossa pitäisi olla tällä hetkellä kuumin ja kuivin kausi?
Kävimme syömässä jo edellispäivältä tutussa Captain Chimsissä, jossa olin saanut matkan parasta kookoscurrya. Myös paistetut nuudelit ja kookospirtelö parilla dollarilla toimivat. Tomi on saanut yliannostuksen riisiä (eikä ihme), joten pöydässä nähtiin jo matkan toinen hampurilainenkin ranskanperunoilla eilisen fish and chipsin jatkeena. Kävimme kirjakaupassa, josta Tomi osti kierrätettynä punakhmerien toiminnasta kertovan S21-kirjan matkalukemiseksi.
Vilkaisu kelloon osoitti, että olimme kadottaneet johonkin muutamia tunteja, ja pimeä tulisi jo reilun tunnin päästä. Lähdimme vielä ajamaan Fish Islelle suola-altaiden keskelle maalaismaisemiin. Auringon laskiessa avarat pellot Bokorin vihreänä paksuista metsistä hohtavien kukkuloiden noustessa taustalla oli taas jotain ennennäkemätöntä. Aiheutimme pienellä hiekkapolulla altaiden keskellä taas monia käätyneitä päitä ja hello hello -tervehdystä. Pysähtyessämme katselemaan maisemia joku paikallinen pappa tuli jututtamaan hänen puhuessa ranskaa ja khmeriä, meidän englantia. Kommunikoinnissa ei päästy ihan hirveän syvälliselle tasolle, lukuunottamatta “sellaista elämä on” -sanonnan ymmärtämistä.
Ajoimme takaisin Kampotin joenrantaan, veimme skootterin hotellille parkkiin ja kävimme Rusty Keyholessa kaljalla. Paikassa soi mm. Placebo ja Guns ‘ n Roses muiden ysärirokkiklassikkojen ohella, jotka kuulostivat pitkästä aikaa järkyttävän hyviltä. Läheisessä Madisin baarissa oli meneillään jopa joku Doors-henkiseltä kuulostava livekeikka. Söimme tarkoituksella ehkä paikan siisteimmässä ja “hienoimmassa” ravintolassa eilisen rottien kanssa illastamisen vastapainoksi. Tylsinä vanhuksina painuimme sen jälkeen kauppaan ostamaan vettä ja kalasipsejä matkalla hotellille nukkumaan.
Leave a Reply