Kaatosateisen yön jälkeen aamu Detillä näytti aika ankealta. Hiekkaiset ja tomuiset tiet olivat keränneet isoja kuralammikoita, kaikkialla oli märkää ja entistä mutaisempaa. Päällystettyjä teitä ei tietenkään ole. Taivas oli harmaa ja edelleen tihkuinen. Fiilikset aika erilaiset, kuin mitä etukäteen odotti makoilulta terassin riippumatossa. Pinnallisinta koskaan, mutta olen huomannut että useampia viikkoja jatkuva sade, pilvisyys ja harmaus auringonpaisteen ja lämmön (no lämmin sinänsä kyllä on, mutta ei kuuma) verottaa omaa tunnelmaani. Auringonpaisteen vaikutus mielialaa on välitön.
Kävelimme Kongin puolelle aamiaiselle yrittäen väistellä kuralammikoihin kaatumista ja mutaan juuttumista yhdessä skoottereiden ja pyöräilijöiden kanssa. Ne ovat ainoat kulkupelit lukuunottamatta lähinnä saaren keskiosissa hiukan polkuja leveämmillä teillä kulkevia pikkutraktoreita. Kannoimme rinkat Mama Leauahin bungaloweille ja kirosimme itsemme, kun olimme tuhlanneet yhden yön Longhousen vuotavassa homemajassa. Bungalowi oli simppeli ja koruton, mutta siisti ja kuin tehty parin päivän rauhalliseen hengailuun. Meillä oli oma pieni kyykkyvessa tukijalkojen päälle rakennetun bungalowin alakerrassa, jossa asusti seinän välissä punapilkullinen parikymmentäsenttinen gekko. Jos tällä koko reissulla olisi soundtrack, se olisi täynnä gekon ääntelyä (siinä olisi myös yksi laoslainen hitti, jonka nimeä en tiedä, mutta joka on soinut päivittäin jostain kuulemastani radiosta. Pitää ottaa google käyttöön sen selvittämisessä). Soundtrackin raitojen välissä eri miesäänet huutelisivat “Hello sir tuk-tuk sir!”.
Aloitimme riippumatoissa, joita terassillamme oli tunnelmallisesti kaksi vierekkäin, sitten otimme fillarit eurolla päiväksi ettei tarvinnut kävellä muutamien kilometrien välimatkoja. Samalla päätimme jäädä yhdeksi yöksi pidemmäksi Detille, jotta saimme olla enemmän kuin yhden uudessa majapaikassamme. Rullailimme pomppuisen kuratien läpi “pääkylään”, kävimme syömässä kookoscurrykeittoa ja paistettua riisiä. Kävimme nostamassa saaren ainoasta hienostomaisemmasta hotellista luottokortilla rahaa, josta he vetivät välistä 10%, mutta koska tarvitsimme rahaa bussilippuihin Kambodzaan Phonm Pehniin ja lisäksi dollareita rajalle saadksemme viisumin, ei vaihtoehtoja oikein ollut ilman yhtäkään automaattia.
Jatkoimme saaren itälaitaa saaren eteläkärkeen läpi hiljaisten teiden ja polkujen, jatkoimme sillan yli Kongille kohti sen eteläkärkeä, jossa olisi ollut oikein hyvällä tuurilla mahdollisuus nähdä delfiinejä. Tuuria ei ollut. Kävimme juomalla auringon laskiessa ja kävimme bungalowilla lepäilemässä. Illalla kävimme vielä syömässä pääkylässä, jossa ravintolan katossa parittelevista gekoista toinen melkein tipahti niskaamme. Makoilu ravintolan lattiatyynyillä ja patjoilla syöden on tullut jo Detillä vakiokuvioksi. Illalla fiilis oli aika naatti, ja kotimatkalla yöksi jostain syystä lähes patsaiksi jähmettyneet vesipuhvelit aiheuttivat muutaman ylimääräisen sydämenlyönnin. Lisäksi täysin pimeät polut ilman katuvalaistusta tuovat oman jännityksensä niillä kohdin, kun ei näe polun jatkumissuuntaa, ja väärä horjahdus veisi pyörän kanssa Mekongiin. Samoin kaikkien sääntöjen vastaisesti yli tien vedetyt ja nuokkuvat sähköjohdot ovat pari kertaa ollut kovin lähellä kaulaan tarttumista vauhdissa. Illan päätteeksi suihku kylmässä Melongista pumpatussa vedessä, joka ei ilmeisesti ole kovinkaan puhdasta, sillä parin päivän jälkeen kaikki varpaista kaulaani on saanut kutiavan ja kipeänpunaisen ihottuman, joka on esimerkiksi kämmeniin tullut sellaisella volyymilla, että vesipullon avaaminen on tuskaista.
Lauantai oli omistettu kiireettömälle makoilulle ja hengailulle, joka alkoi riippumatossa, siirtyi Lutzin ravintolan aamiaisen kautta fillarin selässä pääkylään. Yritimme hetken metsästää postimerkkejä, jotka olivat ilmeisen kovaa kauppatavaraa saarella. Kukaan ei niitä myynyt, ja postikortin lähettääkseen se piti kuljettaa erikseen Pakséen postiin, jonka Lutz sitten onneksi avuliaasti lupasi tehdä ensi kerran sinne mennessään. Kambodzian viisumiin tarvitsi dollareita, joten jouduimme vaihtamaan järkyttävällä kurssilla todella epäilyttävän miesseurueen tiskillä rahaa. Ensimmäinen paikka, josta kysyimme ei suostunut edes ottamaan rahaamme vaihtoon, koska setelissä oli pienen millin kokoinen repeytymä. Dollarit ovat kuulemma arvottomia, jos ne eivät ole täysin moitteettomassa kunnossa, mutta se toimii pääasiallisena valuuttana koko Kambodziassa. Omaa rahaa realia käytetään lähinnä vain alle dollarin ostoksiin ja vaihtorahana.
Makoilimme eri paikkojen terassien patjoilla, jatkoin ansiokkaasti reissun tärkeintä työtäni, eli eri pirtelöiden empiiristä vertailututkimustani (neljä makua kärjessä tällä hetkellä, jos tehty oikein: papaija, kahvi, kookos, passionhedelmä), kävimme syömässä kurpitsapihvejä (täällä saarilla olen ensimmäistä kertaa nähnyt jotain kurpitsasta tehtyä lähes kaikissa ruokalistoissa, ilahduttavaa vaihtelua normaalisti aina toinen toistaan muistuttavissa menuissa: paistettua riisiä lihalla/kanalla/kasviksilla, paistettua nuudelia ihalla/kanalla/kasviksilla, nuudeli- tai riisikeittoa ihalla/kanalla/kasviksilla), papaijasalaattia ja paistettua riisiä. Makoilimme lisää pirtelön äärellä, illalla taas pääkylään syömään.
Tomilla oli ollut jo Lutzilta lähtiessä vähän heikko olo, ja saatuamme ruuat tilattua oli tilanne aika akuutti pahoinvoinnin, päänsäryn ja heikotuksen suhteen. Odotellessa tilanne äityi sietämättömäksi, ja heti kun tilaamamme kolme annosta saapuivat pöytään, ei ollut enää muita vaihtoehtoja kuin Tomin ottaa pikaisesti pyörä alle ja yrittää selviytyä majapaikkaan oksentamaan ja lepäämään minun jäädessä maksamaan ja syömään annoksia yksin aiheuttamatta sen suurempaa välikohtauksen aiheuttamista. Paras hetki syntyi, kun omistajan (?) musta koira näki tilaisuutensa, ja tuli vastapäätä istuintyynylle istumaan Tomin paikalle Tomin annoksen eteen kuin täydellinen illalliskumppani. Siinä me sitten istuimme kahdestaan pöydän ääressä vastakkain: minä ja koira. Pyysin Tomin annoksen lopuksi mukaan styroksiboksiin ja pyöräilin perässä Lutzille läpi pimeän polun kadottaen matkalla etukorista huomaamattani puolentoista litran vesipullonkin. Tomi löytyi bungalowista todella heikossa kunnossa lähes puhekyvyttömän huonovointisena, ja minä yritin vielä käydä suihkussa kylmän veden alla.
Aamulla kahdeksalta oli edessä lähtö veneellä taas mantereelle, josta bussiyhteys Kambodzan puolelle ja edelleen pääkaupunkiin Phonm Pehniin 12 tunnin kuluttua. Liput olimme hankkineet 30 dollarilla Lutzilta, ja vene hakisi meidät hänen edustaltaan joen varrelta, joten rinkkojen kanssa ei tarvinnut raahautua pääsatamaan. Koska ihottumani alkoi todella häiritsemään, olimme varanneet pröystäilevän reilun parinkympin hotellihuoneen jo valmiiksi kolmeksi yöksi, koska halusin hemmotella itseäni varmasti puhtaan veden suihkulla ja valmiilla aamupalalla. Aikuisuuden häpeä. Jäimme odottamaan Tomin ihmeparantumista yön aikana, jotta bussimatkasta selvittäisiin.
Leave a Reply