Saapuminen Can Thohon: kaaoottinen, hektinen ja vähän hyrskyinen kokemus Phu Quocin hitaan rytmin jälkeen. Jo kentältä ulos astuessa meitä vastaan juoksi kaksi naista käyntikortit kädessä, toinen pukeutuneena vihreään silkkikaapumalliseen mekkoon, toinen limenvihreään. Kävi ilmi, että he edustivat kahta kilpailevaa taksifirmaa, joiden taksit odotteli kentän ulkopuolella. Valitsimme randomilla toisen, jolloin toinen repäisikin jo käyntikortit kädestä takaisin ja juoksi korkkareissaan seuraavan kimppuun. Hotelli Hau Giang 2 lähellä joen rantaa, sen edessä perinteinen phó-keittoruokala, aulassa kaksi tehokasta naista ja alle 30 sekunnissa suoritettu sisäänkirjaus. Kaupunki vaikutti yhtäkkiä jättiläismäiseltä (asukkaita yli 2 miljoonaa) ja huoneessa tuli lämmintä vettä! Sänky oli pehmein tähän mennessä.
Kävelyä Hau Trangin katua eteenpäin läpi, jonka viertä reunustivat katukauppiaat vieri vieressä myyden jälleen kaikkea iduista eläviin kummallisiin kaloihin, käytettyihin kenkiin, makkaroihin, nyljettyihin kanoihin, sisäelimiin, bambunlehtiin käärittyihin grillattuihin banaaneihin, vaatteisiin, skootterin osiin, ennennäkemättömiin hedelmiin ja useisiin tuntemattomin ruokiin, lihoihin ja tuotteisiin. Papparingit istuivat pelaamassa shakkia asfaltilla katusyvennyksissä, kuppausta suoritettiin kadulla maaten, astioita tiskattiin, skootterit soittivat lakkaamatta tööttiä ja pysähtyivät kiskoihin ostamaan täytetyn patongin, miehet istuivat parturissa autotallien näköisissä liikehuoneistoissa, joku pesi skootteria, kerjäläiset myivät arpoja, ihmiset tuijottivat osan tervehtiessä, lastenkokoisilla muovituoleilla syötiin nuudelikeittoja… Kaikkea tapahtui Phu Quocin hiljaisempaan tahtiin nähden yhtäkkiä sellaisella sykkeellä, että silmät, ajatus, mieli ja vartalo ei ehtinyt vielä mukaan, ja olin törmäillä ja kompuroida useampaan otteeseen johonkin vatiin tai kulkupeliin. Mekongin umpeenkasvaneessa haaran betonireunuksilla oli miehiä onkineen kalastamassa. Meidän oli tarkoitus käydä yliopisto-opiskelijoiden kaupunginosassa, mutta luovutimme kesken kaiken ja menimme kaurismäkeläistä, pysähtynyttä maailmaa henkivään, kahvia myyneeseen paikkaan. Monia samanlaisia oli tullut vastaan jo matkalla sinne, useimmiten vielätuolit aseteltuna kohti yhdellä seinällä pyörivää telkkaria kohden.
Vietnamilainen kahvi on matkan suosikkini! Vahvaa, hiukan kaakaon makua mukana, tarjoillaan pöytään halvassa tinasuodattimessa, jossa purut siivilän päällä, sitten paininlevy, kuumaa vettä ja tinasuodatin kupin päälle suodattumaan. Nautitaan useimmiten jäitä täynnä olevasta mukista, jolloin kuuma kahvi sualttaa hiukan jäitä ja kahvi laimenee jonkin verran. Sekaan usein tujautetaan reeeeeilusti sokeria ja tai naisten tapauksessa myös kondensoitua maitoa. Kaupan päälliseksi tarjoillaan vihreää jääteetä suunaun virkistämiseksi, ja jääteelasia täytetään sitä mukaa kun se tyhjenee ellei tarjoilla kerralla koko pannua.
Kahvilaan tuli myös toinen asiakas: vanhempi mies pitkäkaulaisen pepsipullon kanssa istui viereiseen pöytään ja rupesi juttelemaan. Hän valitteli päivän kuumuutta ja naureskeli kertoillessaan olevansa tietokonealalla ja istuvansa päivät sisällä, mutta vaikka olisi ulkona “I don’t get red skin like you, hhehehhhee, red skin, today very hot yes red skin” osoitellen Tomin naamaa, ja kuullessaan olevamme Suomesta, ensimmäinen kommentti oli “Vietnamese people like Nokia very much, Nokia number one” ja esitteli ylpeänä Nokian kännykkäänsä ylistäen. En oikein tiennyt, pitäisikö tuntea jonkinlaista ylpeyttä, Tomi totesikin sitten lakonisesti ettei se ole enää edes suomalainen. Sitten turistiin puoliksi kumpikaan välillä ymmärtämättä toisiamme mitä teemme täällä, suosituksia veneretkistä kelluville markkinoille, elämästä Mekongin suistossa, maataloudesta ja muutamasta muusta puoliksi hämäränkin peittoon jääneestä aiheesta. Sitten hän tokaisi ykskantaan tulevansa paikkaan aina töiden jälkeen yhdelle Pepsille, ja nyt se oli juotu. Kätellen ja hyvää jatkoa toivotellen mies hyppäsi skootterin selkään ja lähti yhtä nopeasti kun oli tullutkin.
Jatkoimme takaisin hotellille päin tallustelua läpi kaupungin, ja vastaan tuli skootterilla hotellin respassa nähty nainen, joka pysähtyi ja kyseli naureskellen, mitä teemme siellä. Sanoimme vain kävelevämme katsellen, joka tuntui paikallisesta ilmeisesti taas aivan käsittämättömältä ajatukselta. Että ihminen kävelisi ilman selvää päämäärää yli kaksi metriä (ellei satu olemaan katumyyjä, jotka kävelevät päivät pitkät). Tällä reissulla meidän kaupungilla kävellyt tutkimusmatkat ovat olleet todella minimaalisia, aiemmasta poiketen matkaa on tehty enemmän joko tuktukeilla, xe omeilla, remorkeilla, skoottereilla tai vaan kahviloissa tai baareissa istuen. Silti pöyristyneitä silmiä on nähty kerran jos useankinkin, jos kerron tai vastaan jollekin aikovani kävellä parin sadan metrin päähän – ja vielä pöyristyneemmät, jos matkalla sinne ei ole edes mitään selvää päämäärää kuten jokin nähtävyys. Hotellin nainen kyseli, olemmeko jo bookanneet huomiselle venereissun, ja pyysi kyselemään hotellilta lisätietoja. Seitsemän tunnin yksityisen pikkuveneen vuokraus paikallisen kuskin kanssa ja käynti Cai Ben ja Phong Dengin paikallisilla jokimarkkinoilla (jossa tuotteita myytiin suoraan veneestä veneeseen), hedelmätarhalla, rauhallinen ajelu Mekongin pikkukanaaleissa ja lounaspysähdys maksaisi 15 dollaria per naama. Vähän epäilytti koko tyrkyttäminen, ja etukäteen oli ollut vähän suunnitelmissa jättää matkatourit ja rysät vähälle huomiolle.
Menimme takaisin joen rantakadulle, ihmettelen vaihteeksi hektistä menoa, yhtäkkistä ihmisten paljoutta kaupunkimaisemassa ja epätoivoisesti väistellen ajavia skoottereita ja kierrellen kävelytiet täyteen parkeerattuja matkalla. Kävimme kaljalla, syömässä pöydällisen vietnamilaisia annoksia Mekong Innissä, jossa ihastuttava määrä tofuruokia: muun muassa jättiläiskokoinen vietnamilainen muurinpohjalettua muistuttava, tofulla ja paistetuilla kasviksilla täytetty pannukakku, jonka kanssa tarjoiltiin lautasellinen erilaisia salaatinlehtiä, yrttejä joiden sisään rullaa kääriä ja kulho chili-etikkaista maustekastiketta dipattavaksi. Tofua ja sieniä öljymaistekastikkeessa uunissa savipadassa, paistettua riisiä, kananmunasalaattia paahdetuilla maahpähkinöillä ja sipulilla (olenkohan nähnyt ruokaa, joihin niitä ei tulisi päälle?). Kokista ja kaljaa, koko setin hinnaksi noin kuusi euroa. Laosin jälkeen jälleen edullista ruokaa, matkabudjetti kiitti.
Uusien pirtelömakujen testausta vielä baarin terassilla: sapodilla (super!) ja soursop (keskitasoinen). Tomin perinteinen tee-se-itse-gin-tonic: pöytään kannetaan tölkki tonicia, lasi jäitä, lasi giniä ja limeviipaleita. Hotellille, jossa minua jälleen itsepintaisen järjestelmällisesti puhuteltiin jatkuvasti madamena. “Excuse me madame, please madame, sit down please madame, thank you madame, yes madame”. Ja uusi hassu huomio: kaikki ojennetaan käteen niin, että ojennettavaa asiaa, kuten avaimia tai vaihtorahaa, pidetään kiinni molemmilla käsillä kuin kallisarvoista aarretta. Itse toki moukkamaisesti metsäläisen tapaan otan ne aina vahingossa vain yhdellä kädellä vastaan.
Perjantaina aamupala hotellilla, phó-keittoa, jääkahvia, nuudelitofusalaattia, minibanaaneja (en muuten ole vielä nähnyt reissussa “kokonaisia” banaaneja). Aamupala loppui jo kello 8:30, yksi uusi osoitus koko kansan elämänrytmin aikaisuudesta. Tarkoitus oli lähteä eteenpäin kohti Saigonia seuraavaksi yöksi Vinh Longiin, mutta rinkkojen siirtely tuntui työläältä joten päätös vaihtui päiväretkeksi bussilla. Kysyimme hotellilta aikatauluja, ja hirvittävän, vartin kestäneen huonoenglantiaen ja useita A4:lle piirrettyjä kaavioita ja tekstejä myöhemmin meille oli buukattu liput seuraavaan bussiin ja kehotettu ottamaan taksi viiden kilometrin päähän dösä-asemalle. Bussiasemalle kiireessä joku nainen nappasikin meidät jo tiskilleen, myi liput ja yhtäkkiä olimmekin jälleen jossain seitsemäkymmentäluvun rämisevässä pakettiautossa istumassa tarkoitetun bussifirman sijaan. Bussin piti lähteä puoli yksitoista, ja yhdeltätoista istuimme vielä pakun penkillä kuunnellen järkyttävää käynnissä olevaa riitaa ilmeisesti parkkipaikoista. Neljä miestä huusivat ja huitoivat toisilleen, yksi nainen peruutteli ja pyöritteli pakua muutamien metrien alalla edestakaisin bambuhattu päässään, yksi iso bussi peruutteli ja palasi takaisin vieressämme, kaikkien huulilla paloi tupakka ja kännykkä pauhasi korvalla – samalla kun bambunlehtiin käärityn riisin, leipien, hedelmien ja arpojen kauppiasnaiset tungeksivat pakun ikkunoista ja ovista tuotteitaan tyrkylle. Etupenkillä istui pappa pyjamassa Burberryn kopiokäsiveskan kanssa. Aurinko porotti nahkapenkkiseen rotiskoon, ja kello alkoi olla puoli kaksitoista. Kun matkustajia oli lopulta saatu pakuun enemmän kun niitä mahtuisikaan, lähdimme liikkeelle.
40 kilometrin matka Vinh Longiin sujui yllättävän kivuttomasti, matkalla pysähdyttiin vain noin kuutisen kertaa ottamaan mukaan tien varresta lisämatkustajia – sisältäen mm. yhden kappaleen kukkoja. Vinh Longin bussiasemalla kuski jätti meidät pois, ja ohjeisti matkaamaan kaupunkiin xe omilla eli epävirallisella skootteritaksilla, jossa kyyti kuljetaan kuskin takana istuen, ja maksamaan maksimissaan 20 000 đongia. Asemalla pari huonohampaista pappaa meitä jo kärkkyikin, antoi kypärät ja sovimme hinnan. Yritin ryhtyä kiristämään kypärää ettei se putoaisi päästäni, mutta hihna auki armeijakypärää itse pitänyt pappa vaan tuuppasi sen päähäni kättään heiluttaen ja totesi koko homman turhaksi. Papat kuljettivat meitä skoottereilla rinnakkain, välillä toinen kääntyi yllättäen oikealle Tomi kyydissään ja minä vasemmalle, mutta teimmekin äkkinäisen u-käännöksen ja kirimme Tomin kuskin kiinni. He jättivät meidät joen rantaan, jonka kahvilaan menimme jääkahville.
Käveltyämme kaupungilla (vaihteeksi yksi iso torikatu, kuja, pikkukiskoja, erilaisia virastoja ja pankkeja, tivolialue, nuudelikatukeittiöitä, kahviloita, roskaa, skoottereita, hajuja, ääniä, koiria, kookospähkinöiden kuoria, moottorien osia, öljypulloja, skootterikorjaamoja, patonkikärryjä, paahde, kääntyneitä paikallisten päitä, silmiä selässä), pysähdyttyämme pirtelökaljasetille kävimme syömässä (hot pot ja paistettua riisiä kanalla) paikassa, jossa länsimaisista asiakkaista tyhjässä ravintolassa ilmeisen hätääntyneet kaksi naista juoksivat tilauksia ottaessaan, ruokia tuodessaan ja palvellessaan. Vähän tyhmä olo.
Menimme takaisin rantaan ottaaksemme Mekongin ylittävän paikallislossin päästäksemme käymään toisella puolella An binhin saarella, varsinaisella syyllä tulla Vinh Longiin. Rannassa turistilaivaretkiä tarjottiin taas useammalta taholta. Alle viisiminuuttisen lossimatkan jälkeen An Binhillä lähdimme hitaasti maleksimaan satunnaisesti johonkin suuntaan (puhelimen karttasovelluksenkin mukaan sijaitsimme “ei missään”). Ihastuttava tunnelma hedelmäpuiden reunustaessa pieniä teitä, pieniä polkuja, pieniä ja kapeita Mekongin sivuhaarajokia ja -puroja, kuluneita puuveneitä, erilaisia koteja, koulupukuisia lapsia pyöräilemässä letkassa vastaan, haukkuvia vahtikoiria, pistäviä millimetrin kokoisia ötököitä, ei ainuttakaan autoa (eikä teitä missä ne edes mahtuisivat kulkemaan), satunnaisesti vastaan tulevia koteja aidassaan pieni kyltti kahvilasta, mutta sisään kurkatessa siellä istuu mies kotisohvallaan ilman paitaa syöden nuudelikeittoa ja tuijottaen televisiota, kasvimaita, ylitettyjä siltoja, lapsia ja aikuisia peseytymässä ja uimassa roskapussien vieressä pikkujoessa, kaksi reilu kymmenvuotiasta kouluasuista poikaa lippiksineen “Bold Porno” ja “Funky Drunk”, monta ujoa lapsen ja nuoren “Hello”-vilkutusta, yksi melkein aiheutettu jokeensuistumisonnettomuus kaksi päällä skootterilla ajaneille miehille, jotka eivät saaneet katsettaan käännettyä meistä ohittaessaan… Ja paljon hikeä valumassa silmiin, selkään, mahaan ja päänahkaan jo paikallaan seisten, ja vielä enemmän hikiselkäisen tuskastuneen Tomin huokailua, kunnes löysimme kiskan, josta sai pikkupulloja lämmintä vettä. Hieno kokemus.
Ihmeen kaupalla löysimme itsemme onneksi jo pienen epäilyn jälkeen satamasta samalla, kun maailman pienimmästä mustasta pilvestä alkoi sataa. Sataman lähettyviltä lähtevältä tieltä tuli vastaan jokin hiukan kahvilaa muistuttava paikka, johon menimme suojaan. Pienen yksipöytäisen “kahvilan” mummo ja pappa istuivat sen edessä, ja jo portista sisään astuessamme alkoi mummo huikkailla “bia, bia”, ja sitten Tomille kannettiinkin jo kylmää kaljatölkkiä käteen. Minä tilasin cà phéta, ja mummo kädestä pitäen koko ajan kävi valuttamassa vietnamilaisen tarjoilutavan mukaan peltisessä peltivalutussiivilässä tarjoiltua kuppisysteemiä, ja tuli vielä pöytään neuvomaan sokerin lisäämisessä ja toi pannullisen vihreää teetä kaupan päälle. Pappa istui ilman paitaa vieressä ja mummo tuli kysymään nimiämme osoittelemalla, ja kun hän kuuli ne, hän vilkutti ja sanoi hihitellen “bye bye Jenni, bye bye Tomi” ilmeisesti tervehtiäkseen. Mummon nimeksi selvisi Lin, ja sitten vaihdettiinkin jo poskipusuja ja siliteltiin koko ajan olkapäitä. Pappa mittaili koko ajan Tomin pituutta ja isoa kokoa. Luultavasti heidän poikansa saapui hakemasta omia kahta poikaansa koulusta, ja sitten pikkupoikienkin piti esittäytyä meille, ja he tulivat myös pöytään ja sen viereen hihittelemään ja kuiskailemaan meistä. Kysellessäni vessaa Lin ohjasi minut kädestä pitäen kotinsa läpi johonkin takahuoneeseen, neuvoi kädestä pitäen huuhtomiskannun täyttämisessä letkusta, sytytti valot ja silitteli taas olkapäätä ennenkuin poistui. Kun lähdimme lossille takaisin Vinh Longin puolelle, vaihdettiin vielä useita poskisuudelmia, kättelyitä ja halauksia. Pappa tarjosi meille myös käsielein selittäen nukkumispaikkaa kotonaan, mutta yritimme selittää palaavamme Can Thohon vielä tänään.
Vinh Longissa pyrimme ensin keskustassa sijainneelle paikallisbussiasemalle, mutta siellä ei ollut enää mitään liikennettä. Likainen Tommy Hillfiger -takkinen mies tuli kertomaan ettei Can Thohon menisi enää busseja paitsi kaukaisemmalta asemalta, johon olimme jääneetkin. Hyppäsimme sitten hänen ja hänen kaverinsa xe omeihin ja ajoimme sinne – matkalla tietysti käytiin tankkaamassa ja puhuttiin kännykkään samaan aikaan. Bussiasemalla sitten selvisi, ettei itseasiassa mitään bussia enää menisi sinä päivänä, ja viimeinen oli lähtenyt noin vartti sitten puoli kuudelta. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi vetää koko matka taksilla takaisin. Can Thohon saavuimmekin sitten 550 000 dongia köyhempinä ja hiukan kettuuntuneina.
Lauantaille olimme suunnitelleet veneenvuokrausta, ja etsimme hotellin lähettyvillä sijainneen turisti-infon. Kiinni. Ainut vaihtoehto oli mennä siis enää kyselemään lisäö hotellin tarjoamista vuokrauksista. Meille aiemmin niistä kertonut nainen ei ollut paikalla, ja respan naisen kanssa kommunikointi englanniksi ei edennyt mihinkään. Lopulta taas kehotettiin istumaan odotttamaan (“sit down please, madame”), ja nainen soitti paikalle jonkun huonohampaisen miehen, joka epämääräisestä kansiostaan piirrettyä karttaa esitellen kertoi retkestä, jossa vuokraisimme veneen kahdestaan, mukaan kuuluisi perussetti: paikallinen venekuski ja ajelua Mekongilla, pienillä kanaaleilla, hedelmätarhalla ja kahdella kelluvalla marketilla. Lähtö aamulla 05:30, hinta 20 $. Otimme sitten sen epäillen helvetisti, saapuisiko koko kuskia tai venettä satamaan ja näkisimmekö koko miestä enää ollenkaan, koska huijauksista olimme jo kuulleetkin. Tämäkin mies alkoi kehua Nokiaa kotimaakyselyjen jälkeen kännykkäänsä esitellen omaansa. Mistä ihmeestä edes joku muu kuin suomalainen tietää sen olleen suomalainen? Onko se alihankintana valmistettu Vietnamissa?
Vielä syömään uudestaan vietnamilaista pannukakkua Mekong Inniin, Tomille neliön muotoinen Meat Lover’s pizza, joka aiheutti vahvistuskysymyksen tarjoilijalta. Ensimmäinen kohtaaminen suomen kielen kanssa sitten Phonm Pehnin kadun (?): viereisessä pöydässä ollut keski-ikäinen mies avasikin keskustelun “Moro miten menee?. Olo oli jostain syystä ihan kuin olisi yllätetty pahanteosta, yhtäkkiä joku olikin ymmärtänyt puhettani! Kaupungissa rakennusprojekteissa konsulttina työskentelevä miehen kanssa juteltiinkin sitten meidän syömisen ajan, jonka jälkeen vielä kaavaan kuuluvat after drinkit ja hotellille odottamaan ja pelkäämään aamun herätystä veneretkelle puoli viideltä.
Leave a Reply