Paksén aamu oli pitkästä aikaa aurinkoinen, taivas oli vaaleansininen. Ulos ostamaan janoon Oishin hunajasitruunajääteetä pystyi lähtemään lyhythihaisessa. Tomi pakkaili rinkkaa ja valmisteli lähtöä. Jätimme rinkat hotellille ja lähdimme kävelemään keskustaa kohti aamiaisraflaa varten. Vastaantulleessa vietnamilais-laolaisessa tuore-kevätrullia, riisikeittoa, tofua ja bean sprouteja.
Bolevan Plateaun alue tällä seudulla on jo ranskanvallan aikaan valjastettu erityisesti kahvipensaiden kasvatukseen ja sopii muutenkin maanviljelyyn, joten paikallisista pavuista jauhettua kahvia oli pakko päästä testaamaan. Kahvilavalinta oli aika susi, ja kallis kahvi teen vetinen jossakin Lonely Planetin suosittelemassa hienommassa kahvilassa.
Päivän suunnitelma oli lähteä seuraavaksi yöksi syvemmälle länteen Tat Lon vesiputouksen nurkille, pienenpienten ja pienten kylien seudulle, jossa Lon ja muiden alueen monien vesiputousten ja kahviviljelijöiden lähettyville keskittynyt muutamia bungalowkyliä, guesthouseja tai kotimajoitusta tarjoavia paikkoja. Mietimme ottaisimmeko bussin vai vuokraisimmeko taas skootterin, ja tekisimme sillä pienen minirundin samalla. Pitkän kahvin äärellä suoritetun vaiheilun jälkeen päätimme ottaa skootterin, koska bussiasema Pakséssa sijaitsi joka tapauksessa 8 kilometrin päässä ja vaatisi tuk-tukia, aikatauluista ei ollut varmuutta ja perillä tien varresta, johon ohiajava bussi Tat Lohon menijät tiputtaisi, olisi vielä matkaa itse kylään. Skootterinvuokraus mahdollisti myös sen, että pystyimme jättämään rinkat vuokraajalle, jolloin niitä ei tarvinnut roudata edestakaisin. Jatkaisimme sitten eteepäin reissua Si Phan Donille kuitenkin Paksén kautta.
Haimme rinkat vanhasta hotellista, otimme skootterin (tai itseasiassa ensimmäistä kertaa puoliautomaatin!) Lankham Hotellista keskuskadulta, koska muitakaan vuokrauspaikkoja ei juuri näkynyt. Saimme Bolevan Plateau -loopin karttamonisteen, joka kokonaisuudessaan ajettuna olisi noin 300 kilometriä mm. Attapeun ja Sekongin kautta. Olimme ajamassa siitä kuitenkin vain noin puolet parissa päivässä. Kypärävaihtoehdot olivat surkeimmat tähän saakka eikä niiden kunto tai turvallisuus olisi täyttänyt stanrdardeja luultavasti missään testissä. Löysimme hyllystä kuitenkin pari, jotka eivät muistuttaneet pelkästään ala-asteelta tuttua styroksipottaa. Ne pysyivät jotenkin myös päässä leukahihnan avulla. Suurinta osaa muista ei saanut edes kiinni. Varsinkin Laosissa meininki näyttää olevan ettei kukaan ei käytä moottoripyörien tai skootterien kanssa kypärää, maksimissaan ehkä noin kymmenesosalla vastaantulevista on jonkinlainen kypärä. Isompien pyörien kanssa kypäriä näkee vähän useammin paikallisillakin. Sen sijaan hengitysmaskeja tai koko kasvot peittäviä liinoja, huiveja ja pipoja leikatuilla silmäaukoilla näkee melkein kaikilla. Näky on joskus pelottavan ku klux klan -henkinen äkkiseltään vilkaistuna. Tänään variaationa näkyi myös yksi versio, joka oli tehty pään yli vedetystä perunajuuttisäkistä.
Kuten Paksén pääkatukin, ensimmäiset 10 kilometriä tie poispäin kaupungista kohti Paksongia oli tietyömaata ja aivan hienoa tomuhiekkaa, isoja koneita, tomun käsin silottelijoita, vilkasta liikennettä, tööttiä ja näkyvyyden kokonaan peittävää pölytomupilveä. Ajoimme ison Dao Coffee -kahvitehtaan ohi (jonka viereen oli rakennettu luultavasti työntekijöille todella Lostin Dharma-henkinen keinotekoisista, identtisistä valkoisista pikkutaloista rakennettu kylä aitojen sisään). Sitten alkoivat kahvipensaat vierustaa molempaa tienpuolta, maanviljelystä näkyi muutenkin paljon. Kylttejä paikkoihin, joissa viljelijät myivät kahvipapuja tai niistä valmistettua kahvia. Paljon vihreämmät maisemat kuin Tha Khaekin alueella. Banaanipalmuja, vasemmalla vuori seuraten tietä. Ilma viileni hämmentävästi, ja molemmat alkoivat jo mennä kananlihalle lyhythihaisissa.
Jo Paksongissa edellispäivän jälleen kerran suoritettu istumismararoni ja lukuisten aiempien päivien skootterin päällä istuminen alkoivat tehdä tehtävänsä: takapuoli oli jo alle tunnissa istumiskelvottoman puutunut varsinkin alkumatkan tietyömaatöyssytyksestä. Uusia ongelmia meidän reissuilla: kaikki paikat ovat jatkuvasti kipeät ja jäykät pelkästä istumisesta ja makaamisesta aiemmilta vuosilta totutun kävelyn sijaan. Myös epäergonomisen Kånkenin kantaminen selässä skootterin kyydissä rasitti niskaa. Otimme espressot paikassa, jonka kahvipavut oli kasvatettu kahvilan takana olevilla pelloilla ja kävimme syömässä. Kaupasta vettä ja kohti Tat Lota.
Olimme päässeet lähtemään Paksesta vasta kahden maissa, joten ilta alkoi uhkaavasti taas hämärtyä, kun matkaa oli vielä yli 40 kilometriä. Skootterin valo oli tällä kertaa vain himmeä tuikku. Laosissa ei juuri katukylttejä harrasteta, joten yritimme välillä tarkastaa reittiohjeita tai sijaintiamme kännykän kartasta, kunnes siitäkin loppui akku. Joka pysähdyksellä oli pakko lisätä vaatetta. Lopulta päällä oli kaikki shortseista pitkiin housuihin, huiviin ja takkiin saakka, ja silti paleli. Vuokraamolta saadussa kartassa huomasimmekin sitten tekstin, jossa iltakylmyydestä seuduilla varoitettiin. Tomi oli lähtenyt matkaan uskaliaasti ilman pitkähihaista.
Kun kaiken järjen mukaan aloimme lähestyä määränpäätä, oli jo pilkkopimeää. Kuulostaa liiotellulta hätäilyltä, mutta ajaminen täällä pimeässä tuntuu kyllä melko riskiltä. Kasvoihin lentävät ötökät haittaavat näkemistä, tiellä juoksentelee edestakaisin katukoiria, kotieläimiä, lehmiä, ihmisiä ja muu liikenne poukkoilee tottuneesti ilman vilkkuja tai valoja. Vihdoin löytyi joku kyltti, josta piti kääntyä Tat Lohon, mutta vasta kolmen u-käännöksen jälkeen löysimme tien, jonne pystyi kääntymäänkin. Näytti jonkun kotitieltä aluksi.
Kun vastaan alkoi tulla muutamia majoituspaikkoja, ajelimme hiljaa ja kävimme kysymässä melkein lähimmästä, jossa oli valot ja majojen terasseilla riippumatot. He olivat täynnä, mutta omistaja lähti meidän kanssa kyselemään muualta. Läheisestä Sabai-Sabaista löytyi simppeli huone sängyllä, moskiittoverkolla ja jaetulla kylppärillä 35 000 kipillä, ja otimme sen. Omistaja Nura haku tyynyt ja riippulukon oveen, ja me huojentunein mielin jälleen yhdestä pimeässä vältetystä skootterionnettomuudesta palkitsimme itsemme Nuran puolentoista euron fresseillä mojitoilla. Ostin Nuralta myös paikallisen viljelijän luomukasvatettamaa tupakanpurua, jota hän myi muiden paikallistuotteiden kanssa.
Sabai-Sabain meininki ja koko keskittymän muutenkin vaikutti tosi lämpimältä ja yhteisölliseltä. Paikkojen paikalliset tai tänne muualta kotiutuneet omistajat ja paikalliset poikkelehtivat toistensa luona istumassa ja juttelemassa. Tarjolla oli myös paljon retkiä paikallisten kanssa trekkingeille, luonnonpuistoihin, uimaan putouksiin, kävelyjä, toimintaa kuten paikalliseen kudontaan tutustumista kyläläisten kanssa kanssa. Kävimme syömässä lähellä olevalla mamalla, joka myös majoitti ihmisiä kotiinsa siskonpeteihin. Mama paistoi isoimman ikinä näkemäni vadillisen nuudeleita ja kasviksia, jonka loppuun syöminen maman istuessa, tarkkaillessa ja jutellessa huonolla englannilla viereisessä pöydässä oli savotta. Lähistöltä jostakin kuului pauhaavan veden ääni, mutta pimeässä ei nähnyt mitään. Iltasuihkussa yleisessä suihkussa kävin muutaman lentävän torakan kanssa.
Seuraavana aamuna heräsin taas kukkojen ääntelyyn useampaan otteeseen, mutta yritin vielä nukahdella. Kun Tomi heräsi, kävelimme pikkutietä parisataa metriä Palamyn homestay-guesthouselle aamupalalle. Jättiläismäinen hedelmäsalaatti, patonkia ja espressopannukahvia. Kävelimme sen jälkeen ensin Tat Hangin vesiputoukselle ja sitten metsänreunaa pienenpienen, muutamista puutaloista koostuvan kylän kautta Tat Lon vesiputoukselle. Talot ovat useimmiten aina rakennettu tukijalkojen päälle, ja niiden alla on ripustettu riippumatto tai pari. Alla myös parveilee talon eläimet kukoista ja kanoista villisikoihin, koiriin ja lehmiin. Siellä saattaa olla myös työkoneita tai muuta roinaa. Hengailu (jota täällä harrastetaan oikeastaan koko ajan, koska kellään ei tunnu olevan mihinkään kiire: ruuan tilaamishetkestäkin siihen, kun ruoka tulee pöytään kestää aina minimissään tunti ja usein enemmän, koska ruuanlaitto aloitetaan useimmiten sillä että kokki hakee kaupasta tarvitsemansa ainekset). Askareita ja lisää ajantappoa suoritetaan sitten ylätasanteen terassilla tai kuistilla. Vieressä Lon putouksen yläjuoksulla joen kohdalla lapset ja vanhemmat olivat uimassa, peseytymässä ja pesemässä vaatteita ja astioitaan. Palatessa metsäpolulla vastaan tuli myös noin viisimetristä paksua bambunrunkoa kantava mies.
Nuran luota haimme skootterin ja otimme vielä pirtelöt, sitten jatkoimme kohti Pakséa. Teimme ensin pysähdyksen vielä yhdellä putouksella (tällä seudulla niitä on ainakin reilu kymmenen), joka oli kuitenkin muutaman tipan kokoinen tällä kuivuudella. Matkalla näkyi paljon kaikenlaisia erilaisia kehitysprojektin henkisiä paikkoja, kuten eko-kotimajoitusta, paikallistuotteiden myyntiä ja kaikenlaisia paikallisia tai laosilaista kulttuuria tukevia paikkoja tai palveluntarjoajia. Laosissa on myös ollut ilahduttavaa huomata maaseudulla ja kaupunkien ulkopuolella ajaessa, että oli kylä kuinka pieni tahansa tai kuinka varattomalta vaikuttikin, koulurakennus on useimmiten aina olemassa, ja se on jopa kaikista rakennuksista hienoin – jos ei oteta huomioon temppeleitä tai joskus överinkiiltäviä minitemppelichedejä kaiken harmauden keskellä.
Ennen Pakséa pysähdyimme vielä ekomajoitusta ja paikalliskulttuuria esittelevään keskukseen, jossa oli myös kaksi vesiputousta lisää. Majoitusbungalowit ja niiden keskittymä oli kuin suoraan hobittikylästä. Kun jatkoimme kohti Pakséa meillä oli vielä suunnitelma mennä yöksi läheiseen Champsakin kaupunkiin, koska illalla ei enää mennyt busseja seuraavalle etapillemme etelämmäs Mekongin suistoalueelle 4000 saaren Si Phan Doniin. Skootteri piti palauttaa vasta aamulla. Kello alkoi kuitenkin näyttää sen verran, että ennen pimeää olisi turha kiirehtiä, joten ajelimme rauhallisesti Pakséen ja menimme nuudelikeitolle. Otimme 60 000 kipin peruskopperomajoituksen Lankham Hotelista, josta skootterikin oli vuokrattu. Hiukan paikallisbussia kalliimmalla (60 000 kipiä) hotelli myi myös bussilippuja nopeampaan minibussiin hotellilta Ban Nakasangiin eli satamaan, johon olimme seuraavana aamuna jatkamassa päästäksemme Don Khonin ja Don Detin saarille, yksille isoimmista ja tunnetuimmista 4000 saaresta etelän suistokeskittymässä. Otimme ne.
Illalla kävimme vielä katselemassa pienellä torilla ja tutustumassa paikalliseen ostoskeskukseen, joka vaikutti enemmän basaaria. Kakkoskerroksessa oli meneillään jonkinlainen Idols-karsinta. Näkyi myös Children of Bodom -paitoja. Mekongin varrella kävimme kaljalla ja pelaamassa korttia, sitten syömässä grillihiilikalaa. Hotellille palatessa kävimme vielä oikein mainiossa intialaisessa. Ensimmäistä kertaa jotakin muuta kuin thai/lao-ruokaa, omituisia makuja suussa.
Leave a Reply