Voi veljet. En muistanutkaan kuinka hienoa olikaan kävellä herätessään alle sata metriä kirkkaaseen ja lämpimään mereen uimaan. Voin kertoa, että aika hemmetin hienoa. Ainiin. Ja täällä paistaa aurinko!
Sunnuntaina siis saapuminen Vietnamiin ja heti suoraan Phu Quoqin saarelle. Ei ollut ihan hirveästi tietoa mitä odottaa, selvittelyt jäi vähän vähiin, mutta ennakko-odotukset oli kaikkea Kanariansaarista korkeamman profiilin lomasaareen. Vastaan on tullut vähän molempia ja vielä muutakin. Tuntuu, että saari on elänyt jo jonkin aikaa jonkinlaista kehitysvaihetta turisimin suuntaan: paljon on resortteja ja hotelleja, teitä saarelle rakenteilla, kaikkialla on jonkinlainen työmaa meneillään. Uusi lentokenttä on valmistunut. Muutamien kilometrien pätkä täyteen on jo kaikkea ökyhotellista hostelliin rakennettukin tukkoon, ja niiltä osin aika länkkärituristimeininki. Toisaalta isot villa- ja loistohotellirakennusprojektit yrittävät varmasti tehdä tästä myös vielä enemmän high end -kohdetta. Majoitusta löytyy nyt kaikentasoista, suurin osa turisteista vaikuttaa olevan nyt joko Aasiasta, Briteistä, Saksasta tai Venäjältä. Ensimmäisen kerran olen nähnyt esimerkiksi ravintoloiden mainoskylttejä venäjäksi. Saarella on paljon kaupallista helmenviljelyä ja -kalastusta (mm. isossa laivanmuotoon rakennetussa firmassa isot kyltit huutaen “100% foreign owned”, joka lienee hyvä puoli?!), pippuriviljelmiä, paljon kalastusta, hedelmien viljelyä sekä ainakin snorkkeliretkiä- ja muita turistipalveluja. Helmiä myydään yhdessä jos toisessakin fancyssa liikkeessä. Hiekkaranta jatkuu varmaan parinkymmenen kilometrin mittaisesti, joista suurin osa eteläosasta on täysin autiota ilman ketään uimassa tai asumassa. Yli 90% on kuitenkin metsää, ja tiet ovat kaikkea tomupoluista hienoimpaan ja leveimpään asfaltoituun kaksikaistaiseen highwayhin, mitä tähän asti on nähty. Skootteroidessa tuntuu tyhmältä ratkaisulta, että teillä on meneillään tietyöt kesken lähes muutamien kilometrien välein, suurimmassa osassa ei edes ketään töissä. Mutta ilmeisesti on hyvä aloittaa työt monesta kohtaa eikä tehdä niitä ensin jossain valmiiksi. Sama tie saattaa olla ensin viimeisen päälle hyvässä kunnossa, ja sitten mennäänkin punahiekkatietä puolen metrin polulla. Kaistoista ei juuri niin väliä, kaikki ajelelevat kaistojen välillä vaihdellen siihen mistä tie on ajettavimmassa kunnossa.
Löysimme sunnuntaina majoituksen vähän epäilyttävällä tavalla, eli ostimme lautalta pakukyydin satamasta länsirannalle, jossa majoituspalvelut ja pääkylä sijaitsivat. Kuski uhkasi näyttää meille ja muutamalle muulle majoitusta vielä etsivälle “pari tosi hyvää paikkaa”. Ennen lähtöä ajettiin tietysti tankkaamaan. Ensimmäinen paikoista oli Nhat Lan, jossa perushuone tuulettimella kauimpana rannasta 10$, sadan metrin päästä rannasta. Biitsin vieressä 40$. Pari seuraavaa paikkaa samanhenkisiä, 15-30$, kaikki pari kilsaa pääkylästä. Jäimme pois kyydistä rinkkoinemme tässä kohtaa ja menimme takaisin ensimmäiseen. Valinta on ollut ihan kelpo, ja täällä edelleen. Yöt ovat yhtäkkiä Ko Lantan ilmastoon palattua tunkkaisia kuin luola ja hikisiä kuin sauna, mutta kutsuisin sitä positiiviseksi ongelmaksi. Illalla hotellin ravintolassa monien muiden tapaan levitetään tuoreet kalat ja merenelävät tiskille ja kasataan grilli ja pöydät vedenrajaan. Rannalla bambupaperihattuiset mummot kantavat hedelmäkoreja olalla.
Maanantaiaamuna uinnin jälkeen skootterinvuokraus hotellilta 120 000 dongilla (vietnamin setelit ovat oudolla tavalla laminoidun tuntuisia eivätkä setelipaperia, ja niiden arvo on niin pieni että kauppiaiden kolmisenttiä paksut, kumilenkillä sidotut seteliniput ovat hauskan näköisiä). Pääkylässä Duong Dongissa tankkaamassa ja nostamassa rahaa. Kahvit Ham Ninhin satamassa toisella puolella saarta (jääkahvi: tuoppi jäitä, pohjalle sentti sokeria, espresso päälle ja lusikka kylkeen), johon vähän vahingossa ajoimme.
Siitä suunta eteläkärkeen An Thoin satamakylään. Matkalla hienoja keramiikkahautakumpurakennelmia (!) jatkuvasti, jossain kolmen haudan ryppäissä. Skoottereihin on ilmestynyt takapyörän viereen tavarankuljetuskorit kuin isot satulalaukut. Autot enemmän poikkeus, kuorma-autoja menossa tai tulossa työmailta, mutta 95 prosenttisesti skoottereita ja moottoripyöriä. Kaikilla poikkeuksellisesti kypärät, mutta reissussa ei ole toistaiseksi tullut vielä vastaan sellaista vitsikypärää kuin omani, jota piti välillä pitää kädellä kiinni ettei se lentäisi päästä. Lisäksi taidamme olla ainoita, jotka eivät käytä hengityssuojaa ajaessaan. Niitä myydään kaikissa väreissä ja kuoseissa, hyvä bisnes.
(Mun jalalla käveli juuri huomaamattani pikkugekko tässä huoneen edustan terassilla istuskellessa!)
An Thoissa ajoimme rantaan ihmisten ihmeteltäväksi, itse ihmettelimme kalastuslaivoja, mustekalojen pyyntialuksia lamppuineen ja kelluvia talokopperoita. Kärrymyyjä yritti väkisin myydä meille mangoa (hello mango hello mango hello mango hello mango hello mango hello mango) ja ostaessamme sitten vesimelonia, meinattiin mango tunkea edelleen väkisin ostoslistalle (hello mango hello mango hello mango hello mango hello mango hello mango). Kaikki osatut englanninkieliset sanat hän aloitti hellolla.
Ajoimme Bai Saon rannalle länsipuolella, jonka vesi oli kirkkainta koskaan näkemääni, hiekka valkoisinta. Jostain syystä todella eri väristä kuin kotirannan puolella. Parkkeerattuamme skootterin isojen puiden katveeseen yritimme avata penkin alla sijaitsevaa tavaratilaa jonne olimme tunkeneet laukut, mutta koko lukitussysteemi oli menny jumiin, jota riuhdottiinkin erilaisin kikoin auki puolisen tuntia. Välillä paikalle tuli aina joku avulias herrasmies, joka katsoi meitä säälivästi ja rupesi avaamaan penkkiä, kunnes tajusi itsekin ettei se aukea normaaliin tapaan vaan on jumissa. Penkki pysyi kiinni. Tässä vaiheessa minä päätin mennä rannalle uimaan, koska olin nohevasti pukenut uikkarit vaatteiden alle. Tomi meni juomaan rannan baariin Saigonia. Meinasin pakahtua maisemien postikorttimaisuudesta, hiekan pehmeydestä, veden lämpötilasta ja siitä ymmärryksestä, että uin juuri Vietnamissa Phu Quoqin saarella sen sijaan, että olisin esimerkiksi kotona lähdössä töihin. Näitä hetkiä lisää.
Kelluttuani menin Saigonin seuraksi limulle, ja kävin suihkussa baarin takaosassa huuhtomassa suolavedet. Reissun vastaan tulevissa vessoissa on ravintoloissakin usein perheen omat suihku- ja hampaidenpesukamat kasuaalisti vaan pitkin poikin, vaikka usein olen itse miettinyt niissä edes kusemiseen ryhtymistä. Täällä siis kuitenkin ihan suihkukopit. Märkien uikkarien päälle vaatteet takasivat klassisen idioottimaisen rantalookin, jossa tissien ja takapuolen kohdalle levisi isot märät läntit. Tomi osti pikkupojalta perhepizzan kokoisen vehnänäkkärin tyyppisen leivän.
Yritykset avata penkin tavaratilaa jatkuivat, ja kerran se jo aukesikin keinolla, jolla Tomi istui penkin päällä, käänsi avaimesta lukkoa, nousi jalkojensa varaan ja riuhtaisi penkkiä ylöspäin. Koska sama yritys oli toistunut jo lukuisia kertoja ja avautuminen tuli niin yllättäen, ennen kuin ehdin huutaa että aukesi Tomi istui penkin taas lukkoon. Reilun puolen tunnin päästä lukko saatiin samalla keinolla noin miljoonannen yrittämisen jälkeen auki. Laukut selkään ja etelästä länsirantaa takaisin saaren keskivaiheilla sijaitsevaa Duong Dongia.
Saaren eteläosasta rannan vieressä kulkenut, yli kymmenen kilometrin matkalta punahiekkainen tie oli päivän mielenkiintoisin pätkä. Autio hiekkaranta, jota reunusti kookospalmut, jatkui ja jatkui. Lähes koko matkalta kodit ja talot olivat tyhjillään, romahtaneita tai hylättyjä, muutamia asuttuja siellä täällä. Sähköjohdot oli vedetty puukeppien varaan reunustamaan tien viertä. Vastaan tuli ainakin kolme isoa työmaata, jossa mm. Crowne Plaza mainosti rakentavansa satojen huoneiden lomakylän. Tuli epäilyttävä tunne, jossa isot resorttifirmat ovat häätäneet ihmiset pois työmaidensa tieltä. Joka tapauksessa alkaa varmasti olla viimeinen aika nähdä saarella vielä näinkin paljon autiota rantaa ja melko kesyä turismia.
Pääkylässä oli kakofoninen tunnelma, satoja skoottereita, pyöriä ja ihmisiä, taustalla tuhannet skootterintöötin äänet. Ajoimme pienen puusillan yli paikallismarketille, jossa eteneminen oli mahdotonta. Palasimme mantereen puolelle, skootteri parkkiin ja pirtelölle, jonka jälkeen Tomin aamusta lähtien jatkunut paha olo, mahakipu ja päänsärky äityi sellaiseksi, että oli pakko palata Nhat Laniin huoneelle. Palautimme skootterin samalla ja Tomi meni lepäämään, minä syömään. Todella omituinen kokemus istua ravintolassa yksin, varsinkin kun turistialueella istuin kynttiläpöydässä pariskuntien pöytien ympärillä. Se oli ehkä yksi keitonsyönnin ja kokiksenjuonnin ennätys. Yritin olla näpläämättä puhelintani, mutta en pystynyt vaan tuijottamaan eteeni – varsinkin kun viereisen pöydän saksalaismies, joka istui vaimonsa kanssa hiljaa pöydässä (aivan kuten minä ja Tomikin oltaisiin istuttu!) kuunteli kaikkea tilauksestani lähtien ja naureskeli halveksuvasti tarjoilijoille, joilla oli vaikeuksia ymmärtää tilaustani oikein ja sitä käytiin usean ihmisen kanssa selvittelemässä.
(Tässä vaiheessa kirjoittelua istun rannalla varjossa, mulla valuu hikeä silmiin niin että kirvelee ja pelkään että tulikuumaksi kiehunut iPad räjähtää silmille – voiko Myytinmurtajat testata miten hiki ja räjähdys reagoivat yhdessä?)
Menin vielä wifeilemään oman mestan rantapöytiin mangosmoothien kanssa, johon Tomikin vielä sai itsensä kerättyä yhden club sandwichin verran (paikallisruokakiintiö edelleen täynnä). Minä vedin yhden makean currykeiton ja painuimme huoneeseen.
Tiistaina pyysimme vielä yhden lisäyön, koska saarella hengailu oli osoittautunut pitkästä aikaa tosi hyvälle vaihtoehdolle: lomamainen hemmottelu Tyyneen valtamereen dippaamisella, aurinkotuolit, metsät ja skootterin viileydessä takapuoli kipeänä istuminen: mieluisa kaava tällä reissulla. Perusaamupyöriminen, parin tunnin päästä uimassa käymään, rauhallista kävelyä rannalla eteenpäin Tomin yhä pahana jatkuvan mahakivun sallimissa rajoissa. Voiko arvostaa tarpeeksi nilkat lämpimässä vedessä pehmeässä hiekassa taivaltamista? Tiedän kyllä, että näistä hetkistä on se “truutravellaus” kaukana, mutta mahtukoon tähän irtiottoon monenlaisia kokemuksia. Tähän mereen mahtuu kokemuksena myös iso kasa meduusoja, joita näkyy sekä lillumassa rantahietikolla että vedessä löllymässä. Sellainen jopa koski kättäni, mutta selvisin vahingoittumatta. Oli myös lähellä etten tallonut pohjassa hengailevaa merisiiltä. Aamupala vedettiin hampurilaisen ja tofuwokin muodossa naapuriresortissa, Tomilla edelleen paha vatsakipu ja huono olo jatkui.
Sää tummeni ja alkoi tihkuttaa, mutta toiveikkaina otimme silti vielä toiseksi päiväksi skootterin iltapäivällä. Ajoimme kohti kansallispuistoaluetta saaren pohjoisosassa. Tie oli paikoin isoja rotkoja, joiden pohjalla kulki polkuakin kapeampi väylä tai pieni puusilta. Vastaan tuli harvakseltaan paikallisia skootteroijia, joista yksikin mies meinasi ajaa ulos tieltä huudahtaessaan hello. Toisella puolella vehreät kukkulat, tien vieressä hylättyjä hökkeleitä, asumuksia harvakseltaan, yksi minimaalinen kylä ja oikealla puolella paikoin pilkisti rantaviiva. Pomppuista, paikoin kuraista, paikoin tomuista tietä jatkui noin parikymmentä kilometriä, ja kun käänne varsinaiselle pikkutielle kansallispuiston sisään tuli, oli siinä portti ja kyltit huutaen englanniksi “strictly prohibited”. Muuta emme sitten ymmärtäneetkään, joten jätimme uhmaamatta porttia ja jatkoimme koko lenkin saaren pohjoisosaan Ban Thomiin taukokahveille. Ei ketään muuta kahvilassa ja postikorttimaisemat. Sateesta ei enää jälkeäkään.
Saaren pohjoisosasta lenkki kaarti länsipuolelle, jossa tiekin luuttui taas hetkeksi isoksi kaksikaistaiseksi highwayksi. Muutaman kerran ajoimme harhaan päätyen pienille rannoille tai talojen pihaan. Pippuriviljelmiä, kotimajoitusta, muutama hiljaisen sesongin vuoksi suljettu resortti. Kansallispuiston sisällä kulkevan joen viertä kohti Duong Dongia, tien ollessa taas hiekkainen metsätie. Vielä Bai Ong Laon rannalla kävimme ihmettelemässä laskevaa aurinkoa, ja matkalla pääkylään ajoimme entisen lentokentän kautta. Ensimmäinen kerta, kun skootteroin lentokoneiden kiitoradalla!
Pääkylään ajoimme vahingossa sitä edeltäneen kylän torin läpi, joka oli aika pyörremyrskymäinen kokemus yrittää väistellä millien kokoisissa tiloissa kaikkea kojuista eläimiin, skoottereista ihmisiin, raaoista roikkuvista kanoista hedelmäkoreihin ja kypäräkauppiaisrivistöjen kautta kadulla lojuviin jätekasoihin. Selvisimme, ja ajoimme parkkiin Night Marketin kulmille, kävimme syömässä altaissa telttakatosravintoloiden edessä erilaisia eläviä kaloja ja mereneläviä grillatten tai hauduttaen valmistavassa paikassa, joka oli sitten pettymys sekä maun että hinnan puolesta. Ajoimme kotiin, palautimme skootterin ja Tomi lepäsi pahaaoloa. Lähdimme kuitenkin vielä illemmalla kävelemään rannalla, kävimme muutaman resortin päässä Mai Spassa drinkillä ja mangopirtelöllä ja toisilla samanlaisilla kotimatkalla. Saaren huono puoli on se, että kaikki länkkärirantabaarit (yhtä hirvittävää brittituristien mekkaa, Rory’sia, lukuuottamatta) sulkeutuvat melkein identtisesti kymmeneltä, ja kun kello alkaa käydä yli puoli, viedään melkein tuolitkin alta tai ainakaan ruokaa ei tarjoilla. Elämänrytmi on muutenkin niin paljon aiemmin alkava, että aamukuudelta on enää turha luulla, ettei paikalliset olisi aamiaisella – useimmiten mattimyöhäiset vasta siinä vaiheessa. Kun kömpii “aikaisessa” eli ennen yhdeksää huoneesta tai bungalowista, voi olla varma että kaikki muut ovat jo hereillä.
Leave a Reply